ajatuksia · juhla · oma elämä · onnellisuus · yliopisto

Eilen illalla.

Tässä hetkessä. Mun mielestä on ihanaa sulkea hetkeksi silmät ja ajatella, että tässä mä nyt olen. Mun mielestä on ihanaa ylipäätään miettiä, että missä mä nyt oikein olen ja todeta, että mä olen aivan uudessa tilanteessa. Mun mielestä on ihanaa kulkea taaksepäin ja muistella, kuinka mä olen tällaiseen tilanteeseen tupsahtanut. Mun mielestä on aivan ihanaa todeta, että musta on uuden kokemiseen ja elämyskirjon kasvattamiseen. Mun mielestä on ihanaa sulkea sekunnin sadasosaksi ulkomaailma mun ympäriltäni ja hykerrellä itsekseni, että tässä mä nyt elän – hirveän paljon enemmän kuin vaikka viisi vuotta sitten. Mun mielestä on äärimmäisen ihanaa tajuta, että tässä hetkessä mun kaikki tunteeni ovat ihan täysin aitoja. Aika hempeitä mun elämää kohtaan.


Eilen puin pitkän leningin päälleni. Istuin kampaajan tuoliin. Sipaisin huulipunaa. Huojuin korkokengillä. Kannoin pikkulaukkua. Yritin muistella etikettiä. Nautin kolmen ruokalajin illallisen. Seurustelin ystävieni kanssa. Nostin maljan – monen monta kertaa. Hymyilin vielä useamman kerran. Hoilasin laulua tuolilla seisten. Tanssin kattokruunujen alla kehruuvalssia. Irroittelin muullakin tavoin. Olin vuosijuhlissa.
Ja hei, vaikka pääruoan riisi oli hivenen raakaa ja korkokengät suorastaan kiduttavat, elämäni tuntui taas yhtä onnellista ja uutta kokemusta täydemmältä. Tuntuu edelleen nyt juhlien jälkeisenä aamuna. Olen onnellinen, mutta myös pirun onnekas.
ajatuksia · opiskelu · Ruoka · yliopisto

Tieto lisää tuskaa?

Tieto lisää tuskaa.
Tietoisuutta ympäristöstä.
Kolmesataakuuskymppistä näkökenttää.
Avarakatseisuutta.
Lisääkö tieto hyvinvointiakin.
Totuutta.
Toisten silmissä aina vilpillistä.
Tieto avaa asioita taustalla.
Aina siellä olleita tai ihan uusia.
Näkökulmia!
Ihan vain joskus tiedosta voi kiistellä.
Tieto lisää pelkoa?
Rajoja ja rajoittuneisuutta.
Stressiä.
Onko tieto osa hyvinvointia?

Opin jo pienenä sanonnan, että lääkärikirjaa ei kannata itse lukea. Myöhemmin opin, ettei internettiä kannata aina hyödyntää. Olen nimittäin ollut aina kova tyttö tekemään (omia) johtopäätöksiä ja diagnooseja, soveltamaan ja pyörittelemään asioita ehkä liiankin paljon. Senpä vuoksi olen ehkä toisinaan luullut olevani erittäinkin tietoinen, vaikka oikeasti olenkin ollut vain subjektiivinen. Minulla on paha tapa ajatella ”kyllä mä hei tiiän”. Läheskään aina en nimittäin tiedä. Mutta hei. Ei kyllä äitikään.
Olen miettinyt näitä asioita paljon lähiaikoina sellaisina hetkinä, kun olen istunut yliopistolla kurssilla elintarvikelainsäädäntö- ja turvallisuus. Olen ollut hyvin kiinnostunut, välillä kuitenkin erittäinkin ahdistunut: joku saattaisi ehkä tulla vainoharhaiseksikin. Että mitä sitä nyt sitten uskaltaa suuhun pistää. Toisaalta olen kuullut myös vakuutteluja – tieteelliseen tietoon perustuen. Haluaisin olla ehkä itse joskus luomassa tuota tietoa.
Tenttiviikoilta terveisiä.
Kurssin jälkimainingeissa. Tulevaisuudessa en varmaankaan koskaan tule syöttämään mahdollisille lapsilleni rusinoita. Lopetin itse riisikakkujen syönnin. En vain saa enää maapähkinöitä alas suustani. Tiedän, saattaa olla ihan tyhmää. Ketsuppivalintaa aion miettiä uudemman kerran. Valistan jatkossa aivan varmasti tupakoivaa beetakaroteenilisän syöjää. Enkä varmasti tarjoa pienille vieraille kahvipöydässä 1,7 korvapuustia enempää. Prosessoitua ruokaa söin kuitenkin ihan hyvillä mielin tänäänkin aamupalaksi. 
Ja mitähän vielä?
opiskelu · yliopisto

Turkoosit haalarit ja eka vuosi.

Havahduin tässä vasta aivan äskettäin siihen, että minä todella elän kevättä tyynesti ja odotan kesää levollisin mielin. Taas. Monen vuoden jälkeen. Tiedätkö, miltä helpotus tuntuu? Se, että kevät ja kesä saavat saapua rauhakeen ja ovatpa vielä tervetulleitakin, on kesäkuukausien jälkeen koittavan ajanjakson ansiota: syksy on empimätön. Joka vuosihan se saapuu. Tänä vuonna minä kuitenkin tiedän, missä tulen syksyllä olemaan ja minne tulen palaamaan. Mikään ei ole helpottavampaa kuin tietää oman paikan odottavan. Syksy tuntuu jo nyt mielessäni selvältä, epäröimättömältä ja luotettavalta, mikä antaa varmuutta nauttia aina toukokuusta elokuun loppuun saakka vapaammasta elämästä.
Kulunut lukuvuosi on mennyt yhdessä hujauksessa. Tuntuu kuin opiskelijaelämä vasta olisi rynninyt elämääni postin mukana. Muistan edelleen, miten tärisevin käsin revin kirjettä auki. Muistan, miltä yllätys tuntui sisälläni. Muistan, kuinka ylpeys valtasi minut. Minulle on varattu oma paikka. Siitä on kohta vuosi. Niin, ajatella! Ja edelleen olen tyytyväinen tekemääni valintaan. Perustelen tunteen kuluneen vuoden aikana syntyneellä mielihyvällä ja innostuksella.
Ensimmäisenä opiskeluvuotenani:
Olen eristänyt puhdasta kofeiinia teepusseista ja tanssinut hiki päässä turkooseissa haalareissa. Olen eksynyt luvattoman monta kertaa kampusalueella, mutta sittemmin onneksi oppinut suunnistamaan ilman karttaa. Olen minä palauttanut mieleeni, miltä tuntuu tajuta asioita ja kohdata rohkeasti täysin uusia – välillä myös outoja – juttuja. Luulen ajatteluni kääntyneen ehkä ihan vähän jo akateemisempaan suuntaan. Niin ja hei! Olen minä monet kerrat pistellyt neulalla sormeeni, enkä siltikään ole saanut ommeltua kiinni kaikkia haalarimerkkejäni. Olen tutustunut ihaniin ihmisiin ja saanut ystäviäkin – vähän kuin huomaamatta. Todella toivon näkeväni heitä myös kesälomalla. Olen ehtinyt olla mukana suunnittelemassa aivan uudenlaista kermaviilipurkkia ja olenpa myös leikkinyt toimittajaa. Olen kirjoittanut ensimmäisen lehtijuttuni! Ajoittain olen tuntenut itseni älykkääksi ratkoessani hankalia laskuja. Olen kirjoittanut mahdollisimman paljon käsin lyijykynällä ja palautellut vähän-vain-suttaantuneita esseevastauksia. Juu, olen ajatellut sisällön ratkaisevan. Olen ollut tyytyväinen vitosiin, mutta myös opetellut menemään tentteihin vähemmällä lukemisella. Myönnän toisinaan nuokkuneeni luennoilla ja tutustuneeni lähemmin akateemiseen vapauteen. Ja olenhan minä ajoittain myös kironnut koko touhua – useimmiten iltapäivisin fysikaalisen kemian luennoilla väsyneenä ja nälkäisenä. En kyllä vieläkään tiedä tarkalleen, mikä minusta tulee isona. Kuitenkin luulen minussa olevan ihan vähän kemistin vikaa.

”Haha, no mä sain ohjeeksi silloin, että älä vaan pänttää, vaan käy myös juhlimassa. Edes vähän. Pidä silmät ja korvat auki! Ei fuksivuotta kannata ottaa liian vakavasti, mutta toisaalta mun mielestä on ihan siistiä ajatella, että ekan vuoden jälkeen tulee joku 70 opintopistettä eli tavoitevauhdissa edetään. Kannattaa mennä rohkeasti mukaan juttuihin, jotka tuntuu itsestä hyvältä ja kiinnostaa. Ei kuitenkaan kannata ottaa stressiä siitä, että pitäisi olla jotenkin äärettömän aktiivinen ja ehtiä kokeilemaan kaikkea ekana vuonna. Kun muutenkin tulee niin paljon uutta ihmeteltävää. Fuksivuodesta pitää nauttia – mitä se sitten kenellekin tarkoittaa. Ja olla ylpeä, että on selvittänyt tiensä yliopistoon. Niin ja haalarit kantsii tietysti heti hankkia. Ne on yllättävän mukavat päällä.”
Täältä lähtisi tsempit kaikille pääsykokeisiin pänttääville!
ajatuksia · elämä · ihana arki · juhla · opiskelu · Rinkelin päivä · yliopisto · ystävät

Rinkelin matkassa.

Mä tavoittelen korkeita. Valtavia juttuja. Ehkä pilvenpiirtäjän huippuja ja ison maailman elämää.

Varmaan omakotitaloa ja kultaista noutajaa; tiilistä linnaa ja Lassie-henkistä koiraa. Omaa autoa pihaan ja kadehdittavan komeaa aviomiestä petiin.

Mun tavoitteet ovat selkeästi kahisevassa. Tiedätkö, paksu lompakko, sievoinen tukko, Roope-Ankan säiliö. Olen rahantakoja.

Mä asetan tavoitteeni toisten mukaan. Jonain päivänä joku haluaa mun olevan tietynlainen, seuraavana toisenlainen. Olen vähän kuin ameba. Mä tavoittelen hyväksyntää, koska kaipaan kunnioitusta.
Okei. Se on hyvä. Omat tavoitteet. Ei elämässä pysy kiinni ilman niitä. Sitä vain killuisi irtonaisena maanantaista lauantaihin ja sunnuntaisinkin. Tosin. Toisten tavoitteisiin on aika turha useinkaan tarttua. Tai siis. Jos tähtäin on selkeästi edessä, liikkumattomana paikoillaan, on liipaisemisesta painaminen vähän liiankin helppoa. Aivan kauhea houkutus. Ei toisen tahto saa korvia aukeamaan ja sormia irroittamaan. Ja miksi pitäisikään? Tavoitteilla on aina jokin pohja, harvoin niitä on tyhjästä taiottu. Kuka niitä on arvottamaan. Etenkään ulkopuolinen.
Oma tavoitteeni? Elää tällaisia päiviä;
04.45  Voisin herätä puoli kahdeksankin. Mutta haluan nousta ylös juuri nyt.
05.00 Silmät kiinni suihkussa. Aamulla ihan vähän unenpöpperössä. Voisin kirjoittaa herääväni kuuman suihkun myötä ihanaan päivään. Mutta jos haluankin nuokahdella vielä kahvikupin ääressä ja heräillä rauhassa vasta Pasilan kohdalla?
05.15 Joka aamu puurokulhon pakastimesta ottaessani vesi herahtaa kielelle. Voisin syödä sen, kuten kuuluukin, kuumana ja kattilasta. Mutta haluan just näin.

06.00 Pakkaan reppua. Kemian harjoitusmoniste, labravihko, penaali. Ja hetkonen. Vanha pitsikolttu. Voisin tietysti valita sen blingimmänkin. Mutta tänään tuntuu enemmän kuin koskaan beautiful things don’t ask for attention. Olen sisältä kuitenkin ihan hyvä riippumatta ulkonäöstä.
06.30 Seuraavan tunnin kulutan. Olemiseen. Kahvin santsaamiseen ja riisikakun nakertamiseen. Voisin tehdä jotain hyödyllistäkin. Jos vain keksisin, mikä olisi tärkeämpää kuin rauhallinen aamunaloitus. Ei ainakaan kofeiinin rakennekaavan piirtäminen.
07.50 On vielä pimeää astuessani ulos rappukäytävästä. Voisi olla vaikka vilakkaa, jos ei olisi untuvatakkia yllä ja lämpimiä ajatuksia päässä.

08.50 Vähän tietysti harmittaa, ettei vuoroon sattunut pehmopenkkibussia. Tuntuu kuitenkin yllättävän hyvältä parin viikon tauon jälkeen rämistellä mukulakivillä. Ihan voisi pienen kyyneltipan laskea poskelle pelkästä kivasta olosta.
09.15 Ihminen jos aina ajattelisi, mitä kaikkea on edessä, sitä helposti voisi väsyä jo etukäteen. Seitsemän tuntia laboratoriossa sujuu parhaiten, kun miettii vain senhetkistä. Kofeiinin eristämistä Liptonista ja aminohappojen kromatografiaa.
12.10 Lounastauko. Kalakastiketta ja perunaa. Kun vaihtoehtona on pizza. Voisihan se olla vähän tylsää katsoa vierestä, jos valinta ei olisi oma. Mutta elämä on siltä osin oikeastaan aika yksinkertaista – itse kun päättää. Nauran höpsöille pizzansyöjille.

16.00 Hei nähdään illalla! Hei me tosiaan näemme illalla. En yleensä, kovin useinkaan. Mutta tänään mä kyllä. Voisin vähän juhlia. Heippa Viikki!
16.35 Kun haluan hetkeksi rauhoittua, kello puoli viisi keskellä Helsinkiä ja kiireistä päivää, soitan äidille. Voisitko tulla päivälliselle?
17.15 No se pitsimekko. Vähän rypyssä, muovipussissa ja jossain repun uumenissa. Voisihan sitä olla hivenen laittautuneempi, hehkeämpi ja hei freesimpi. Oikeastaan koko tilanne vain hihityttää. Olen keskustan ministeriössä vaihtamassa ruttuista pikkujoulumekkoa ylleni ja sukkiksissakin taitaa olla muutama reikä. Mutta tällainen mä vähän olen – oikeasti!

17.50 Kyllä jännittää. Jännittää aina uusia ihmisiä tavatessani. Jännittää niin paljon, että sydän pamppailee ihan omaa tahtiaan. Voisin olla menemättä, koska jännittää. Mutta jännitys on siltikin minulle myös onnea. On se osa hyvää oloa, kun oikein ajatusta päässä pyöräyttelee.
18.00 Olen kova ihailemaan ihmisiä. Erilaisia piirteitä, tapoja ja huomaamattomampia eleitä. Mikä tyyneys ja äänenpaino! Hymy! Kuinka hän löytääkään oikeat sanat! Välillä jopa niin kova ihastelemaan, että alan miettiä mitä Rinkeli oikein pöydän ääressä tekeekään
19.50 Edelleen ystävien kanssa iltaa istumassa Teerenpelissä. Voisin istua siinä niin ihan koko illan. Vaikka hipihiljaa, kunhan olisin joukossa mukana. Halaan ystäviäni. Halaan myös uusia ystäviäni. En voisi olla onnellisempi. 
20.15 Pöydästä toiseen. Ystävän luota toisen luo. Tapaan opiskelukaverini. Hän opettaa viininjuontia minulle. Voisin enemmänkin kuin maistella. Jos maistuisi. Olen iloinen kokemuksesta, en niinkään viinin mausta. 
22.00 Voisin olla nukkumassa. Kuten tavallisesti ja lähes joka päivä. Mutta tänään en ole. Olen pikkujouluissa opiskelukaverieni kanssa. Olen tanssimassa. Olen nauramassa. Olen nauttimassa vapaudentunteesta ja yön pikkutunneista. 
02.30 Painan pään tyynyyn pitkän päivän jälkeen. Voisin olla väsyneempikin. Onni on uskomaton energianlähde.

Toinen tavoitteeni? Elää seuraavana päivänä taas vähän erilailla.

06.00-19.00 Lepään, kirjoitan ja loikoilen sängyllä.

elämä · ihana arki · opiskelu · yliopisto

Mitä kuuluu? Arkea! Osa 5.

Rinkelin arkea ja ajatuksia vapaana tajunnanvirtana.
Olen tähän asti ajatellut ehtimisen olevan järjestelykysymys. Tunti on ihmisille eri mittainen, jos sitä mitataan muulla tapaa kuin sekuntein. Vuorokauteen saa ujutettua muutaman lisätunnin vähän fiksaamalla, tiivistämällä ja organisoimalla. Sellaisina kertoina kun en ole kerennyt, olen monesti kuitenkin tiedostanut, että olisin kenties ehtinyt vähän enemmän vaivaa näkemällä. Jos olisin vain jaksanut. Jos olisin vähän viitsinyt. Jos olisin oikeasti yrittänyt. Jos olisin ottanut sen puolituntisen rauhoittumiseen varaamastani ajasta. Nyt syksyllä olen kuitenkin karusti joutunut pyörtämään sanani, joita olen itselleni toistellut hyvän tovin. Aina ei ehdi. Ei ehdi valmistautua niin hyvin tentteihin kuin haluaisi tai ei ehdi viettää toisen kanssa aikaa niin paljon kuin haluaisi. Toisinaan ehtii tekemään vain vähän sinnepäin –  ja senkin vasemmalla kädellä.
Ja itse asiassa se on enemmän kuin okei. Se on minulle terapeuttista.
Vaikka on ollut kiire ja on ajoittain stressanutkin, olen monesti luennolla istuessani miettinyt tämän olevan juuri sellaista elämää kuin haluankin juuri nyt. Halusinkin. Joka kerta opiskelijakorttia esittäessäni, olen edelleenkin suunnattoman onnellinen, kun silmiini sattuu Helsingin yliopisto. Elämäni ensimmäisistä tenteistä sain kaksi vitosta ja nelosen. En lukenut älyttömästi, tentit eivät olleet älyttömän vaikeita, mutta en siltikään ajatellut vähätellä arvosanojani. Tulee varmasti tulevaisuudessa vielä vaikeampia tenttejä ja huonompia arvosanoja. Hetkessä elämisen harjoitteleminen tarkoittaa kuitenkin juuri nyt juuri näistä tuloksista iloitsemista.
Lähiaikoina olen kokenut useita kertoja toistuvan tunteen. Luulen, että olen vihdoin löytämässä oman tapani elää ja olla. Olisiko kyse tasapainosta. Tai pilkistävästä itsevarmuudesta. Ehkä. Tuntuu kuin joka hetki ei enää tarvitsisikaan kiemurrella vaivaantuneena tuolilla ja miettiä käsien sopivaa paikkaa sylissä. Kaikki on ennemminkin iisii kuin otsanrypistelyä. Huomaan yhä useammin hiljaa mielessä tokaisevani no jaa, miksikäs sitä ei hymyilisi. Ja sittenhän hymyillään. On oikeasti aika helpottavaa, kun uskaltaa vihdoin sanoa itselle, ettei ole mitään hätää. Vaikka elämä on ollut pitkään iloista ja onnellista, pieni, tuntematon hätä on siltikin asunut jossain syvällä päässäni. Sellainen hätä, jolla ei ole minkäänlaista häntää, ei kyllä päätäkään. Sen vuoksi siihen on ollutkin hyvin vaikea tarttua. Lähes mahdoton paikallistaa ja analysoida. Kuitenkin kerran kun oppii nappaamaan kiinni ihan täysin abstraktista, se onnistuu uudemmankin kerran. Helpommin jopa.

#Elintarviketieteilijöiden excu Fazerille
#Hoitohauva
#Paras aloitus lauantaille
#Paras aloitus torstaille
#Labran työtentti läpi!

Rinkeli on pienestä asti ollut vähän huiskispaiskis-tyyppiä. Pistelee menemään ja pysähtyy korjailemaan jälkiä myöhemmin – sitten joskus paremmalla ajalla. En ole oikeastaan ehtinyt miettiä menneinä viikkoina vaatetustani, sen enempää kuin leikkaamattomia kynsiänikään, harjaillut hiusten takuistakin olen ehkä vain osan. Sen sijaan olen säntäillyt ja laittanut tuulemaan, mutta myös mietiskellyt paljon. Olen jättänyt elämän kokonaisvaltaisen järjestelyn vähän vähemmälle ja elänyt tavallista arkea vähän enemmän. Kannattaa kokeilla uudemmankin kerran, Rinkeli. Elämä nimittäin pysyy aivan loistavasti kasassa, vaikka joka osa-alue ei koko aikaa olisikaan hyppysissä. Kontrolli syö aina kokemusmaailmaa, liiallinen kontrollointi tappaa sen täysin.
Rinkeli on tällä hetkellä innostunut tulevasta viikonlopusta ja lauantain ravintolaillallisesta ystäviensä kanssa. Rinkeli odottaa tulevaa mökkireissua Tahkolle ja omaa syntymäpäiväänsä aika tavalla. Rinkeli haaveilee jo tenttien jälkeisestä vapaudentunteesta ja ihan vähän ehkä joululomastakin. Riisipuurosta ja perunalaatikosta. Rinkeli toivoo ensiyöstä rauhallista, hiljaista ja haukutonta. Jooko hoitohauva?
aamiainen · aamu · huumori · Ruoka · ruokavinkki · yliopisto

Tutkivaa journalismia: maista luomu.

Niin kumpaa tämä oli? Okei. Siis nam. Kyllä vaan huomaa eron. Selkeästi. Maun lisäksi tässä suutuntumassa. Oikeastaan koostumuksessakin. Mmmmh. Jotenkin, jotenkin. Joo just, puhtaamman makuista! Ei yhtään tunkkaista, eikä – no tuon toisen kaltaista. Tulee mieleen iloisesti kasvavat korret. Ja sellainen huivipäinen tyttö keräilemässä niitä hymyillen.
Se oli mielipide. Makuelämyksen kuvailu. Kai. Johon vastaus voi olla jotain seuraavanlaista.

Ai, ihanko sinisilmäinen ja vaaleahiuksinen tyttö poimimassa kaurankorsia pellolta? Olisikohan nimi vielä Elovena. Hah. Nyt kyllä kuvittelet kaiken. Ihan samaa tavaraa maultaan. Joo ja siltä suutuntumaltaan. Ei näitä pysty erottamaan edes koostumukselta. Liisteri, mikä liisteri –  mikrotettuna meinaan. Mielipiteesi perustuu puhtaaseen tietoon, ei aistittuun makueroon. Oikeasti. Pöhkö. 

Joo paitsi. Nimi ei voinut olla Elovena. Kaurahiutaleeni ovat aina merkkiä Rainbow.
No katsotaan! Varmana tiedän, mitä maistan. Että niih. Tehdään sokkotesti.

Aikamoinen dilemma. Eroaako luomu ratkaisevasti maultaan? Voiko luonnonmukaisesti kasvatettua maistaa? Jos voi, onko se tietoon vai todellakin makuaistimukseen perustuva havainto? Kun äiti jo aikoinaan opetti, ettei makumieltymyksistä tai mielipideasioista voi kiistellä. Silti meillä kiistellään vähän. Ja sen vuoksi oli pakko yrittää ottaa selvää. Onko luomukaurahiutaleiden tunnistus tai tunnistamattomuus edes mielipideasia, makukysymys? 

Okei. Asia todellakin on tässä taloudessa hivenen kiistelty ja kiistanalainen. Mutta sitäkin enemmän se on mielestäni hyvinkin mielenkiintoinen. Yliopistolla opintopolkuani miettiessäni ole pohtinut erilaisia suuntautumisvaihtoehtoja; yksi kiinnostavista on juurikin aistinvarainen tutkimus. Puhtaasti aistittavan laadun tutkimisen lisäksi minua kiehtoo kovasti ruokamieltymykset ja niiden muutokset sekä geneettinen tausta.
Katsotaan vain.

Kulho vesikaurapuuroa. Toinen kulho luomukaurapuuroa, veteen tehty sekin. Ei mausteita, lisukkeita, ei mitään ylimääräistä. Kummassakaan. Kaksi koehenkilöä. Minä ja hän. Ennakko-oletuksia kaksi myös; pystyn-erottamaan-piste ja en-pysty-erottamaan-piste. Testikertoja kolme eli kuusi lusikallista puuroa. Kummallakin. Mitähän sitä veikkaisi tulokseksi?

Koehenkilö yksi, joka ei uskonut tunnistavansa.
Ensimmäisellä kerralla hänen arvauksensa osui nappiin. Silkkaa tuuria.
Toisella kierroksella hän tiesi myös aivan oikein. Oho, mikä munkki.
Kolmannella yritykselläkin luomupuuro tunnistettiin hienosti. Hups.
Koehenkilö kaksi, joka uskoi tunnistavansa.
Ensimmäisellä kerralla hän todellakin tunnisti oikean puuron. Hahaa.
Toisella kierroksella hän tiesi myös epäröimättä. Juuri näin.
Kolmannella yrityksellä tuli kuitenkin virhearvio. Ainoastaan keskittymisenpuutetta.

Oli, miten oli. Maistui, miltä maistui. Koskaan ei kannata tokaista lopuksi mitä mä sanoin.
 

Virheprosentti; 2%. Tutkimus toteutettu aamupöpperössä. 

itsetutkiskelu · opiskelu · yliopisto

Läjä ykkösiä. Eli opiskelusta.

Ei mulla stressiä ole, kun en mä ota sitä. Hei mä olen päättänyt, ettei stressiä. En mä stressaa.

Paljonkaan.

Niin, stressaat kuitenkin. Vähänkin on sulle riittävästi. Paremminkin yrität siis olla stressaamatta?


Jep. Sieltä se tuli. 
Ei ole kovin helppoa päättää olla jokin. Varsinkaan sellainen, millainen ei ole koskaan aiemmin ollut. Kun eihän sitä voi ennalta tarkoin tietää, mitä kaikkea olemiseen kuuluu; en minä osaisi koota hampurilaista ilman ohjeita – niin yksikertaista kuin se onkin. Unohtaisin varmasti suolakurkut, sillä en itse pidä niistä. Tarvitaan perehdytystä. Ja perehtymistä. Jotta voisi oppia toimimaan muullakin tapaa kuin vain itsestäänselvyyksien ja automaatioiden ohjaamana. Mistä voisin tietää, kuinka olla stressaamatta tenttejä? Kun en edes tiedä, miltä olon silloin kuuluisi tuntua tai kuinka silloin tulisi toimia.
Ensimmäinen oivallukseni aiheesta oli seuraavanlainen; ymmärsin aina rakastaneeni opiskelua, uusia asioita ja kirjoista lukemista. Erityisesti sitä, että saan itse yksinäni hiljaisuudessa syventyä ja yrittää oppia. Kaiken sen opiskeluilon on kuitenkin ensimmäisestä luokasta asti pilannut yksi iso mörkö. Paniikki. Stressi siitä, että opinko. Pelko tulevista kuulusteluista, kokeista ja tenteistä. Vuodesta toiseen ja kokeesta toiseen olen antanut paniikin tulla. Olen ajatellut sen kuuluvan asiaan. Silloinkin, kun kolmosen kevätjuhlassa itkin jo seuraavan vuoden varmasti huonontunutta todistusta.
Niin. Ei ole kovin helppoa napsaista napanuoraa katki. Äidinmaidossa se stressiheikki on kai tullut. Uskon kuitenkin, että se on mahdollista. Muuttaa suhtautumistapaa, itseänikin kai. Halu on niin kova – pystyä nauttimaan opiskelusta. Kaiken keskellä olen koko ajan ollut siltikin onnellinen. Suunnattoman onnellinen jo pelkästä ajatuksesta, että olen osa tiedeyhteisöä. Että minusta tulee vielä oman alani asiantuntija. Että minusta tulee – ainakin jotakin. 
En vielä tiedä, tarvitaanko uuden taidon oppimiseen kenties läjä ykkösiä. Vai peräti tenteissä reputtamisia. Tällä hetkellä kuitenkin tuntuu, että mielelläni ne ottaisin; mieluummin huonot arvosanat ja lukemisesta nauttiminen kuin samaa rataa vielä seuraavat kuusi vuotta jatkuva panikoiminen ja mahdollisesti paremmat arvosanat. Koska. Tietoa tulin yliopistosta pääasiassa hakemaan, en arvosanoja. Stressin alaisena en sisäistä, ainoastaan pänttään. Rauhallisena sisäistän, vaikka en saakaan sitä aina paperille. Jostain nauttiessani myös opin paremmin. Ja toisaalta taas, oppiessani nautin. Suunnattomasti.
Istuessani kotona pöydän ääreen ja avatessani kemian laskuharjoitusmonisteen mahanpohjaani kutittaa. Lukiessani säkkärissä kovin haarautuneista aminohapoista mieltäni kutkuttaa. Ihan vain, koska tuntuu kivalta. Opiskella ihan rauhassa ilman minkäänlaisia paineita tai vaateita.
Ja ihan parasta on, jos pääsen kertomaan oppimastani. Selittämään suu vaahdossa, miksi ydinvoimalan räjähtäessä on tärkeää ottaa reilu annos jodia purkista. Tai miksi liiallinen sinkki voi olla haitallista. En pätemisen vuoksi. Vaan ihan pelkästä innostuksesta.

 
Peukut pystyyn. Tai ei sittenkään. Ei tarvitse. Ihan sama. Meikä lähtee siltikin fysiikan tenttiin nyt.