Jep. Sieltä se tuli. 

Ei ole kovin helppoa päättää olla jokin. Varsinkaan sellainen, millainen ei ole koskaan aiemmin ollut. Kun eihän sitä voi ennalta tarkoin tietää, mitä kaikkea olemiseen kuuluu; en minä osaisi koota hampurilaista ilman ohjeita – niin yksikertaista kuin se onkin. Unohtaisin varmasti suolakurkut, sillä en itse pidä niistä. Tarvitaan perehdytystä. Ja perehtymistä. Jotta voisi oppia toimimaan muullakin tapaa kuin vain itsestäänselvyyksien ja automaatioiden ohjaamana. Mistä voisin tietää, kuinka olla stressaamatta tenttejä? Kun en edes tiedä, miltä olon silloin kuuluisi tuntua tai kuinka silloin tulisi toimia.

Ensimmäinen oivallukseni aiheesta oli seuraavanlainen; ymmärsin aina rakastaneeni opiskelua, uusia asioita ja kirjoista lukemista. Erityisesti sitä, että saan itse yksinäni hiljaisuudessa syventyä ja yrittää oppia. Kaiken sen opiskeluilon on kuitenkin ensimmäisestä luokasta asti pilannut yksi iso mörkö. Paniikki. Stressi siitä, että opinko. Pelko tulevista kuulusteluista, kokeista ja tenteistä. Vuodesta toiseen ja kokeesta toiseen olen antanut paniikin tulla. Olen ajatellut sen kuuluvan asiaan. Silloinkin, kun kolmosen kevätjuhlassa itkin jo seuraavan vuoden varmasti huonontunutta todistusta.

Niin. Ei ole kovin helppoa napsaista napanuoraa katki. Äidinmaidossa se stressiheikki on kai tullut. Uskon kuitenkin, että se on mahdollista. Muuttaa suhtautumistapaa, itseänikin kai. Halu on niin kova – pystyä nauttimaan opiskelusta. Kaiken keskellä olen koko ajan ollut siltikin onnellinen. Suunnattoman onnellinen jo pelkästä ajatuksesta, että olen osa tiedeyhteisöä. Että minusta tulee vielä oman alani asiantuntija. Että minusta tulee – ainakin jotakin. 

En vielä tiedä, tarvitaanko uuden taidon oppimiseen kenties läjä ykkösiä. Vai peräti tenteissä reputtamisia. Tällä hetkellä kuitenkin tuntuu, että mielelläni ne ottaisin; mieluummin huonot arvosanat ja lukemisesta nauttiminen kuin samaa rataa vielä seuraavat kuusi vuotta jatkuva panikoiminen ja mahdollisesti paremmat arvosanat. Koska. Tietoa tulin yliopistosta pääasiassa hakemaan, en arvosanoja. Stressin alaisena en sisäistä, ainoastaan pänttään. Rauhallisena sisäistän, vaikka en saakaan sitä aina paperille. Jostain nauttiessani myös opin paremmin. Ja toisaalta taas, oppiessani nautin. Suunnattomasti.

Istuessani kotona pöydän ääreen ja avatessani kemian laskuharjoitusmonisteen mahanpohjaani kutittaa. Lukiessani säkkärissä kovin haarautuneista aminohapoista mieltäni kutkuttaa. Ihan vain, koska tuntuu kivalta. Opiskella ihan rauhassa ilman minkäänlaisia paineita tai vaateita.

Ja ihan parasta on, jos pääsen kertomaan oppimastani. Selittämään suu vaahdossa, miksi ydinvoimalan räjähtäessä on tärkeää ottaa reilu annos jodia purkista. Tai miksi liiallinen sinkki voi olla haitallista. En pätemisen vuoksi. Vaan ihan pelkästä innostuksesta.

 
Peukut pystyyn. Tai ei sittenkään. Ei tarvitse. Ihan sama. Meikä lähtee siltikin fysiikan tenttiin nyt.