Ai että.

Tämä pieni ihminen muistaa olla onnellinen elämän pienistä asioista.

Ai ei suju. Ensin voi aina päättää iloita punatarraisista rahkoista tai ei-ne-viime-vuotiset-villasukat-ole-missään-löydöistä.

Ai? Siis joo. Kiität vielä itseäsi, että päätit. Ainakin sitten kun tunnet sen oikean onnen pienestä, vihdoin pesutuvassa käyneistä lakanoista.

Ai niin kuin oikeasti. Kyllä. Joskus väkinäisellä ja aidolla on lineaarinen yhteys. Tää johtaa niinku tähän.

Ai mutta. Vähän kuin tunteiden huijausta! Ei. Ei suinkaan. Ainoastaan niiden houkuttelua.

Onhan siitä tutkimuksiakin. Jopa väkisin hymyily tekee sen, että alkaa ihan oikeasti hymyilyttämään. Mieliala kohenee. Ajattelin itse SoMettoman päivän sijaan pitää täysin HyMyllisen päivän. Yritän hymyillä kaikelle. Lupsakasti ikävillekin sanoille. Ai, ahaa! Pitäisi ainakin päivän päätteeksi vähän naurattaa. Toivottavasti.

Hymyillyt mä olen:

Fysiikan kurssin neloselle. Tietysti lähetin heti veikalle viestiä.

Ensimmäisille bongatuille lumihiutaleille. Tarkasti kun katsoo…

Possujen kattokruunulle. Josta muistui mieleen se, kun halusin minipossun lemmikikseni. 

Aamupalan liekille. Puurokin maistuu tunnelmavalaistuksessa erilaiselta. 

 Uudelle talvitakilleni. Oikea hinta oli 150 euroa ja sain sen kolmellakympillä.

Pienelle yllätykselle.

Ai niin. Tänään(kin) piti sitten hymyillä.

Lauantaiaamu tuntuu väsyneeltä. Vähemmän, kun hymyilen unihiekalle silmissäni; kyllä tämä tästä käyntiin lähtee. Yöllinen huuto yläkerran naapurista tuntui ikävältä. Tosin vähemmän, kun sille yrittää hyväntahtoisesti hymähtää; teinipojan oikut tiedetään.

Päivän messuja odotan jo innolla. Vieläkin enemmän kun jo etukäteen hymyilen; I love me, täältä tullaan!