itsensä kuuntelu · syvällistä

Hiljaisempi, muttei mitättömämpi.

Olisi. Tarkemmin oli. Tai on edelleen. Tilaisuus taas vain meni. Loistavaa. Ja seuraavasta olen auttamattomasti myös myöhässä. Jep. Olen tippunut niin sanotusti kärryiltä miettiessäni edellistä kömmähdystä. Siis suun avaamattomuutta. Ei ole enää minun vuoroni. Juna meni jo. Muut porhalsivat ohi jo. Ja mitä kaikkia näitä nyt onkaan. Äsh. Että pitikin alkaa kelailemaan – taas liikaa. Ja jatkuu vaan! Teen sitä nytkin, edelleen. Voi luoja. Jos avaisi suun. Ai aukoisi kuin kuiva kala? Ihan vain aloittaisi avaamisella. Olisi sanovinaan jotain. Edes. Vaikka itsehän tiedän, ettei sieltä ulos mitään tule. Tuppisuuna aloitettu jatkuu tuppisuuna loppuun asti. Sosiaalisen kanssakäymisen laki. Hiljaisille. Ehkä seuraavassa eläm.. keskustelussa sitten.
Usein harmittaa. Minulla nimittäin olisi paljon sanottavaa. On edelleen kaikki hienot lausahdukset mielessä ja nasevat vastaukset ihan kielen kärjellä. Pää täynnä ajatuksia, jotka odottavat ulospääsyä. Harmillisen usein ne sinne kuitenkin myös jäävät. Sitä todennäköisemmin, mitä enemmän on korvapareja kuulemassa. Luulen, että päästäni puuttuu joku piuha. Sellainen, jonka voisi tökätä reikään ”äänen ulostulo”. Sen vuoksi olen kai hiljainen. Tilannesidonnaisesti tosin. Olen vasta käsittänyt, että oma aito minä rakentuu vuorovaikutuksessa – on vanhanaikaista ajatella ihmisessä olevan vain yksi muuttumaton persoonamöykky. Kotona olen kova pälättämään ja puhumaan. Niin kova, että volyymiä on usein veivattava vähän pienemmälle. 
Kunpa se puhuminen onnistuisi edes joskus silloin, kun ääntäni oikeasti tarvitsisin. Kuten silloin ala-asteella uuteen kouluun vaihdettuani. Ei olisi kenenkään tarvinnut luulla, että olen oikeasti mykkä.
Minulla on elävän elämän esimerkkejä. Että taitoa voi opetella. Sen puhumattomuusblokin takaa on mahdollista puskea sanoja ja kokonaisia lausahduksia, jos oikein harjoittelee. Mutta kuten viisas ystäväni totesi, koskaan se ei hiljaisesta ihmisestä tunnu luonnolliselta. Ennemminkin tiristämiseltä, yrittämiseltä ja väkisin pusertamiselta.
En ole noin niin kuin muutenkaan hyvä tyrkyttämään itseäni. Lompsimaan ringin keskelle ja ottamaan huomiota – edes menemään oma-aloitteisesti esittelemään itseäni hyvänpäiväntutuille, saati tuntemattomille. En ole hyvä tunkemaan itseäni mukaan asioihin tai ehdottomaan itseäni tehtäviin ja avoimiin paikkoihin. Yhden kerran muistan elämässäni niin tehneeni. Koulun joulukuvaelmassa halusin aivan hirveästi olla Maria. Pitkän pohdinnan tuloksena kävin siitä sanomassa opettajalle tunnin päätteeksi. Että mä voisin olla se Maria. Minulle tyypillistä on kai lisätä, ihan varmuuden vuoksi; jos kukaan muu ei halua tai jos ei ole ketään parempaakaan. Sen suuren häpeän tunteen estämiseksi, jos minusta ei toisen mielestä olisikaan kapaloa pitelemään.
Sinänsä sääli. Ettei osaa tyrkyttää itseään toisille, sitä vähääkään. Nykymaailmassa kun se tuntuu olevan aika tärkeä taito. Että osaa tehdä itsestään riittävän suuren numeron. Silloin on huomattavasti helpompi menestyä useissa asioissa elämässä. Harvoin kukaan tulee kotoa hakemaan erityistehtäviin tai tarjoaa oma-aloitteisesti loistavaa tilaisuutta. Monet asiat on itse pyydettävä – jos ei suoraan, niin epäsuorasti ainakin. 
Toisaalta. En tiedä, onko hiljaisempi ihminen sen huonompi ihminen. Minä itse arvostan erityisellä tavalla hiljaisempia, itsestään ei niin suurta numeroa tekeviä henkilöitä. Koska usein heillä on hiljaisuuden alla upeita ajatuksia. He ovat monesti hyvin fiksuja. Kiinnostavia. Yllättävää, tai sitten ei, että monet hyvistä ystävistäni ovat sellaisia. Tietyllä tapaa hillittyjä, suupaltteihin verrattuna hiljaisempia ja osin siksi hirveän kiehtovia. Hyvin vahvojen persoonien seurassa tunnen helposti oloni kovin mitättömäksi. Kyllä, kaipaan äärettömän paljon sitä, että toinen välillä hiljentyy ja kysyy; mitä mieltä sä muuten olet?
Hiljaisuus on rohkeutta. Hiljaisempi ihminen on joutunut hyväksymään itsessään piirteen, jota ei useinkaan arvosteta. Kovin korkealle ainakaan.

20 thoughts on “Hiljaisempi, muttei mitättömämpi.

  1. Bongasin tän postauksen Indiedaysin etusivua selatessani ja onneksi klikkasin. Paljon samoja ajatuksia löysin nimittäin kuin omani. Mun sosiaalinen kanssakäyminen on suurimmaks osaks sitä, että vaan pakotan itseni sanomaan jotain ja muulloin mietin että ”mitä toi nyt ajattelee, kun oon ihan hiljaa”. Välillä sitä unohtaa, että se keskustelun aloittaminenhan on yhtä paljon kummankin osapuolen vastuulla. Ja ikävä kyllä kun ihmiset oppii tuntemaan mut sinä hiljasena ja varmaan tylsänäkin tyyppinä, harva on enää kiinnostunut edes ottamaan selvää millanen tyyppi kuoren takaa löytyy. Niitä, jotka sen on tehnyt, muistelee erittäin lämmöllä. Oikeastaan niitä pitäis joskus ihan uskaltaa kiittää hienosta käytöksestään. Miksköhän sekin on niin vaikeata…

    Aika hurjaa kun ajattelee, paljonko aikaa elämästäni oon käyttänyt ujouteni murehtimiseen. Tunnen aina itseni huonommaksi kuin muut. Tuntuu vaan, että elämä olis niin paljon helpompaa, jos olis seurallinen ja rennon hauska supliikki-ihminen. Aika epätodennäköistä kuitenkaan, että mun luonne enää muuttuisi niin suuresti. Joten täytyy kai vaan oppia hyväksymään itsensä. Ehkä se jutustelukin alkaa sujua luontevammin, kun ei enää väkisin yritä pakottaa itseään mihinkään mitä ei ole.

    Tästä tuli nyt tällänen avautuminen, mutta näihin pienempiin blogeihin kun harmittavan vähän kommentoidaan niin päätin ilahduttaa kommentilla 🙂

    Tykkää

  2. Kuten sanoin jo eilen, ei se itsensä tyrkyttäminenkään luontevalta tunnu ujolle ihmiselle 😉 Sitten on vaan uudet murheet mielessä, kun kelaat, mitä kaikkea typerää tuli sanottua 😀 Tiedätkö, mulle tuli mieleen yksi kiva juttu kesäjuhlilta. Kun otettiin yhteiskuvaa siellä ulkona. Sä ilmoitit hyvin spontaanisti, ettei voida ottaa kokovartalokuvaa, koska sulla on rumat sukat 😀 Mun mielestä se oli älysöpösti sanottu. Ja samalla tuli sellainen olo, että sulla on rentoutunut olo meidän kanssa, kun uskalsit spontaanisti olla ihana hassu oma itsesi <3

    Arvostan muuten ihan hirveesti niitä ihmisiä, jotka osaa ottaa muut huomioon. Ne, jotka osaavat kysyä ”hei, mitä sä olet mieltä” sellaiselta, joka on yleensä hiljempaa 🙂

    Tykkää

  3. Sulla on Elina suuria ajatuksia – oon meinaan juuri näitä ihan samoja asioita lukenut kirjasta Hiljaiset – introverttien manifesti. Se on ihan hurjan mielenkiintoinen, kuten oli tämä sun kirjoituksesikin. Tietysti. 🙂

    Mä tykkään hiljaisista. Mä tykkään susta. ❤

    Tykkää

  4. Ihana teksti, aiheesta jota ei osata tai haluta tunnistaa ja tuoda esille!
    Parasta oli juurikin se, kun tuot esille, etteivät hiljaisemmat ihmiset ole tylsiä. Heillä (meillä) on yleensä eniten sanottavaa, parhaiten argumentoitua faktaa ja syvällisimpiä pohdintoja.
    Olen itsekin ollut lapsesta saakka se, joka seuraa sivusta muiden mesoamista, yleensä hyvin hiljaa ja miettien, mitä tähän nyt sanoisi. Sittenkun sen painavan sanan saa muotoiltua itselleen ”julkaisukelpoiseksi”, tilanne olikin jo ohi. Hupsista. Taas.
    Kun alkaa miettimään, jakauma introverttien ja ekstroverttien välillä on varmaan melko 50-50. Vaikka monesti tuntuu, että itseään ja ajatuksiaan rohkeammin julki tuovia on joka puolella, se johtuu eniten vain siitä kontrastista, jolla nämä ihmiset saavat huomiota.
    Itse koin hiljaisuuden piirteen hyvin vahvasti ulkopuolistavana siinä vaiheessa kun siirryttiin yläasteelle. Ala-asteen kaverit ei siirtynytkään luokalle, jossa muut tulivat omien koulujensa ”porukoina”. Nopeastihan sitä ihanat ja ajattelevaiset 13 veet kääntää tämän piirteen syyksi kiusata. Olinhan toki helppo kohde ja selvästi muita huonompi, kun en ollut koko ajan äänessä tai suuren kaveriporukan ympäröimä. Koko yläaste koin välillä pahempaa, välillä hillitympää nimenomaan henkistä kiusaamista, sitä jolla yritetään saada yksilö kääntymään itsekin itseään vastaan, uskomaan olevansa huono, vajaa, tyhmä. Lukiossa pääsin eri ympyröihin, ja vuoden tilannetta tarkasteltuani tutustuin lopulta ihmisiin, joiden seurassa uskalsin olla oma itseni. Se, joka ei edelleenkään halua olla suuren kuulijajoukon silmien alla, vaan se, jonka volyymit kovenee sitä mukaa kun porukka pienenee. Ja mut hyväksyttiin sellaisena, porukassa oli lähinnä poikia, jotka piti mun puolia silloin kuin en itse osannut. Ensimmäistä kertaa mut hyväksyttiin sellaisena kuin olen ja sain tuntea itseni yhtä hyväksi kuin muutkin, jopa arvokkaaksi.

    Nyt 21 vuotiaana, vähän kasvaneena ja viisastuneena, ymmärrän, etten koskaan ollut muita huonompi. En vain tuonut itsestäni esille kaikkea hetinyt, kaikille ja aina. Koen edelleen tietynlaisten (naisten) osalta yrityksiä syrjiä ja kiusata porukassa ensinäkemältä, mutta olen oppinut ottamaan sen kohteliaisuutena (+ saanut rohkeutta nasauttaa nämä tollot muutamalla sanalla itsensä nolanneiksi!). Hyvin usein olen saanut kuulla, että juuri nämä henkilöt ovat lopulta kertoneet syyksi sen, että heitä ärsyttää olemukseni. Kuulemma se, että olen rauhallinen tekee minut heitä kiinnostavammaksi ja erottuvammaksi kaikesta siitä hälinästä.. Monesti näiden naisten miehet ovat minulle hyvin kohteliaita ja ystävällisiä, usein pahoittelevat naistensa huonotapaisuuttaan ja tästähän se farssi aina alkaakin.. : D Jos minulle on ystävällinen ja haluaa tutustua, löytää ihmisen jolla on mielipiteitä, vahva temperamentti ja kuuntelutaito.

    Myös itse arvostan enemmän hiljaisia ihmisiä. Monella esim. äänekkäämmällä ei sitten muuta näytettävää itsestään olekaan, kuin se hetken aikaa inspiroiva ”rohkeus” joka juontaa juurensa epävarmuudesta. Enkä nyt sano, että kaikki olisivat typeriä tyhjäpäitä, minullakin on monta ihanaa ystävää, joiden kanssa vastakohtina ollaan hyviä pareja. Pointti oli se, että monesti hiljaisempia kiusaavat vain tunnistavat jonkun itsestään puuttuvan piirteen, jonka he yrittävät talloa pois näkyvistä pönkittääkseen omaa itsetuntoaan. Me hiljaisetkin ollaan ihan yhtä arvokkaita, vaikkei se kaikissa yhteiöissä todellakaan silti tunnu! Me ollaan erilaisia, meitä tarvitaan enemmän kuin moni uskoisikaan jotta asiat saadaan toimimaan 🙂

    Tykkää

  5. Hei, aina on kiva kuulla toisten mietteitä ja saada kommentteja! 🙂

    Näinpä juuri. Välillä tuntuu, että elämä olisi helpompaa ja yksinkertaisempaa, jos olisi puheliaampi porukassa ja huulen heitto tulisi kuin itsestään. Mutta toisaalta taas en tiedä, haluaisinko supliikki-ihmiseksi edes oppia. Kun en sellaisten ihmisten seurassa niin hyvin viihdy, viihtyisinkö sitten itse sellaisena? Mun mielestä on ihan kiva oikeastaan olla tällainen – silläkin uhalla, että joku ajattelee tylsäksi, huonommaksi tai harmaaksi. Oppia pitäisi ennemminkin varmaan oman itsensä hyväksyminen. Luulen, että juurikin se avaisi ne epämiellyttäviltä tuntuvat lukot sosiaalisissa tilanteissa. Silloin oma hiljaisempi olemus ehkä tuntuisi vain luonnolliselta, eikä tarvitsisi ajatella muiden mielipiteitä asiasta.

    Arvostan avautumista. Tosi kiva juttu, että niin teit! Kiitos! 🙂

    Tykkää

  6. Niinpä sanoit ja hyvin sanoitkin. <3
    Hihi, voi mä muistan tuon tilanteen! Se tosiaan tuli täysin spontaanisti ja kuten sanoit (taas osuvasti), niin todellakin oli tosi hyvä olla teidän seurassa. Rauhallinen ja rentoutunut. Mä oikeasti olen aika hassu ja pöhkö. 😀

    Sama! Arvostan todella paljon. Ensiksikin siksi, että se on itsessään tosi hieno piirre ihmisessä, mutta myös sen vuoksi, että sellaisia ihmisiä ei harmi kyllä kävele joka kadunkulmassa vastaan. Siis sellaisia, jotka oikeasti haluavat tietää, eivät vain kysyä velvollisuudesta.

    <3 <3

    Tykkää

  7. Oikeasti? Mä en ole lukenut tuota kirjaa, mutta olen kuullut sen nimen – haluaisin todella lukea! Kiitos, Heidi. <3 Sun sanat merkitsee mulle aina jotakin erityistä. :')

    Mää tykkään susta. ❤

    Tykkää

  8. Hei! Olen lukenut sun kommentin monta kertaa tarkasti läpi. Kiitos hurjasti hurjan pitkästä kommentista. 🙂

    Tosi hienoja ajatuksia. Ja mielenkiintoisia näkökulmia, etenkin toiseksi viimeisessä kappaleessa! Tosin tulen aina kovin surulliseksi lukiessani tällaisista koskettavista kokemuksista. Todella vihaiseksi kuullessani kiusaamisesta. Mutta on hirveän hienoa kuulla, että olet päässyt koettelemuksista eteenpäin ja ymmärtänyt olevasi aivan yhtä arvokas ihminen kuin kuka tahansa muukin. Olet varmasti ihana ihminen. <3

    Ja sitä minäkin haluaisin korostaa. Ettei puheliaammissa ihmisissä ole mitään vikaa, eivät he ole mielestäni mitenkään typeriä tai epämiellyttäviä. Itsellänikin on puheliaampia ystäviä. Ja on ihana vain kuunnella niitä höpötyksiä, nyökytellä ja ”olla pelkkänä korvana”. Erona ehkä se, että minun itseni ei tarvitse heidän seurassaan miettiä omaa hiljaisempaa olemustani. Tiedän olevani heille tällaisena ihan okei. 🙂

    Kiitos vielä, kun jaksoit kirjoittaa omista kokemuksistasi ja ajatuksistasi näin pitkästi. Todellakin arvostan. :')

    Tykkää

  9. Mä olin tosi pitkään hiljainen. Muistan, miten ärsyttävää ja turhauttavaa se oli! Erityisen hyvin muistan aikuisten kommentit ”voooi kun sä olet ujo”, mitkä varmasti tarkoittivat hyvää, mutta iskivät minuun kovaa. Muistan, miten häpesin ujouttani.

    Yläasteella minä jostain syystä muutuin. En tiedä oliko kyseessä se, että löysin todella hyvän (rääväsuisen) ystävän tai se, että löysin poikaystäväni. Nyt tunnen olevani ihan vastakkainen, ja jopa ehkä keskivertoa itsevarmempi vuorovaikutustilanteissa. Vieraissa, hienoissa tilanteissa toki löydän itsestäni kaikille suomalaisille luonnollista ujoutta.

    En haluaisi myöntää tätä, mutta huomasin itsestäni vähän ikävän piirteen lukiessani tätä postausta ja kommentteja. Meillä on koulussa paljon ryhmäopetusta, mikä perustuu vain pienen opiskelijaryhmän aktiivisuuteen. Minua ärsyttää välillä ihan uskomattoman paljon hiljaiset ryhmän jäsenet. Monet heistä istuvat AINA ihan hiljaa, sanomatta mitään. Kuitenkin tulee ilmi, että he osaavat. Ärsyttää, entä jos me muutkin haluttaisiin tehä niin? Ei mekään aina haluttaisi olla äänessä. Kyse ei ole siitä, etteikö saisi puheenvuoroa, vaan tosiaan jos joku puheliaista on poissa tai muuten vain hiljaisella päällä, niin tulee uskomattoman vaivaannuttavia hiljaisuuksia. En oikein tiedä, mitä heidän päässään tällöin liikkuu. Toimimme siis aina vuoden ajan samassa ryhmässä ja mielestäni ilmapiiri on leppoisa ja rento, joten minun on vaikea ymmärtää tätä hiljaisuutta.

    Tykkää

  10. Hieno kirjoitus! 🙂 Itse olin nuorempana pitkään melko ujo ja hiljainen, ja vaikka nykyään olenkin melko puhelias ainakin silloin, kun puhutaan jostain minua kiinnostavasta aiheesta, sympatiani ovat edelleen vahvasti hiljaisten ja introverttien (jotka toki eivät aina ole erityisen hiljaisia) puolella. Omassa persoonallisuudessani on jotain sellaista, että ajaudun yleensä hiljaisten, ujojen, herkkien tai vetäytyvien ihmisten kavereiksi, ja jollain tavalla olen huomannut jopa ajattelevani, että pidän heitä helposti syvällisempänä kuin jatkuvasti kälättäviä tyyppejä – vaikka totta kai puheliaskin voi olla syvällinen ja hiljainen pinnallinen, ei se aina niin yksinkertaista ole. Vierastan yltiösosiaalisia ihmisiä, jotka eivät tunnu millään ymmrärtävän herkkyyttä tai hiljaisuutta, ja ehkä juuri kokemus väärinymmärretyksi tulemisesta on saanut minut pitämään introverttien puolta vahvemmin, kuin omasta nykyisestä luonteestani ehkä voisi päätellä (koska tosiaan olen monissa tilanteissa aika kova puhumaan). Meitä ihmisiä on niin moneksi, joten tuntuu hirveän ikävältä, että niinkin yleistä piirrettä kuin hiljaisuus tai herkkyys väheksytään edelleen niin paljon. Jokaisella on joka tapauksessa omat heikkoutensa tai omituisuutensa, eikä hiljaisuus mielestäni ole lainkaan pahimmasta päästä 😀

    Tykkää

  11. Just tänään sain ajatusta kirjoittaa postausta samakaltaisesta aiheesta, eikä vaan samankaltaisesta vaan oikeastaan aikas samasta, omasta hiljaisuudestani…
    Hih, en kommentoikaan nyt enempää, ettei tule tähän sitä postausta sitten kirjoitettua 😉

    Hiljaisempi ei todellakaan ole huonompi!
    <3

    Tykkää

  12. Kiitos Elina jälleen kommentista. Rehellisestä ja aidosta sellaisesta. 🙂 Aika hienoa tavallaan huomata, että tällainen kirjoitus voi toimia myös heijastuspintana, auttaa huomaamaan itsessä piirteitä, joita ei ehkä ole ymmärtänyt ajatella aiemmin.

    Ymmärrän kyllä hyvin viimeisen kappaleen mietteesi, hämmennyksesi ja ärsyyntymisesi myös. Ei se ujous tai hiljaisuus ole syy olla yrittämättä, osallistumatta tai tekemättä omaa osaa. Jos omalta kantiltani ajattelen, niin kyllä itse ainakin ns. pakotan itseni vaikeissankin tilanteissa osallistumaan. Tekemällä ja edes heittämällä yksittäisiä sanoja. Olemalla hengessä mukana. Ja kyllähän se aika madaltaa kynnystä puhua, kun tutustuu ihmisiin.

    Ihmisiä on joskus tosi, tosi vaikea lukea. Toiset ihan oikeasti voivat olla niin ujoja tai epävarmoja, etteivät ihan oikeasti vain kykene rennossakaan ilmapiirissä antamaan itsestään ”tarpeeksi”. Toisaalta toiset voivat ehkä käyttää hiljaisuutta myös tekosyynä, ettei tarvitisisi niin osallistua? Ehkä niitä hiljaisia olisi kiva yrittää saada mukaan aktiivisesti ottamalla? Kyselemällä, ehdottamalla ja ehkä hellästi tuuppaamalla: ”tee sinä vaikka tämä juttu, jooko”.
    Mutta ymmärrän, että on varmasti turhauttavaa, jos oma-aloitteisuus ei ilmene millään tavoin. Kyllä itsekin kokisin samoin. Ja joskus varmasti olen niin kokenutkin.

    Tykkää

  13. Tosi hyviä ajatuksia, kiitos, Nanna! 🙂
    Itse asiassa huomaan olevani itsekin aika kova puhumaan oikein innostuttuani minua kiinnostavasta aiheesta. Silloin sytyn. 😀 Riippuu tosin paljon seurasta. Perheen seurassa olen kova puhumaan.
    Tunnen myös itsekin vierastavani hiukan yltiösosiaalisia ja koko ajan äänessä olevia ihmisiä, en oikein tiedä, miten päin heidän seurassaan olisin. Vähän sellainen rauhaton olo. Toisaalta joskus voi olla vain ”rentouttavaa” olla sosiaalisessa kanssakäymisessä ihmisen kanssa, jolta sanat eivät lopu kesken. Mutta kuten sanoit, ei tällainen jaottelu ole niin yksinkertaista, todellakaan. Ei puheliaisuuskaan huono piirre ole, kuten ei hiljaisuuskaan, puheliaita ihmisiä on ihan yhtä ihania kuin hiljaisempiakin. Hurjan mielenkiintoisia asioita, kun alkaa pohtimaan. 🙂

    Tykkää

  14. Odotan sun tekstiä jo innolla, Outi! 🙂 Senkin vuoksi, että en ole jotenkin koskaan kuvitellut sua hiljaiseksi, vaan jotenkin päinvastoin, sellaiseksi sanavalmiiksi. Tiedä sitten, mistä moinen tullut, hihi.

    Ei todellakaan! ❤

    Tykkää

  15. Mä saatan olla myös joskus aikamoinen höpöttäjä, mutta se vaatii tietyt ja tutut ihmiset ympärille… Sanavalmiita ihmisiä olen aina ”kadehtinut” 😀

    Tykkää

  16. Äh, eikä, kirjotin tähän pitkän vastauksen ja eiköhän tää nyt sitten alkanut lagata ja hävittänyt sen. No niin, yritetään alusta 😀

    Ensinnäkin, halusin kertoa sulle, että huolimatta siitä, että luen monia blogeja, sun taitaa olla ainoa, mihin kommentoin. Olen lukenut blogiasi jo aika pitkään ja alussa jätin kommentoimatta, koska mietin että ”no mitäs sitä mun ajatukset kiinnostais” tai jos olisin ehtinyt kirjoittaa vain että ”hyvä kirjoitus, samaistuin” tms, niin se olisi ollut jotenkin turhaa, koska saat niitä samoja kommentteja kyllä muiltakin jne. Mutta sitten kun sen joskus tein niin tuntui oikeastaan siltä, että sain entistä enemmän blogistasi irti. Joten jatkan siis edelleen höpöttelyä kommenttiboksissa. 😀

    Sen jälkeen kun lähetin sulle ton yllä olevan kommentin tähän postaukseen, jäin miettimään että vitsi, ajatteleekohan se nyt että oon itsekäs ja töykeä. Ja olikin mukavaa huomata, että ymmärrätkin mitä ajattelen. Ymmärrän hyvin jokaisen asian mitä sanot vastauksessasi, kiitos niistä! 🙂 Pitää ehkä seuraavassa ryhmäopetuksessa yrittää jotenkin ensin saada hiljaisempia keskusteluun mukaan, eikä heti jo oletuksena ärsyyntyä että ”no ei toi taaskaan sano yhtään mitään”. Tää on tää sama ongelma kuin parisuhteessa, että jo valmiiks ärsyyntyy jostain, mitä toinen ei oo tehny ja sit ku se tekee sen nii ei asiaa enää pysty käsittelemään järkevästi 😀

    Tiiätkö Elina, en oo aikasemmin kertonu tätä, mutta meiän poikaystävät tuntee toisensa opiskelun kautta. Toivottavasti ne joskus vielä ottaa meiät mukaan johonkin, ois hauska tavata sut! 🙂

    Tykkää

  17. Hihi, ihanaa, kun jatkat höpöttelyä. 🙂 Mun mielestä on todella mielenkiintoista lukea toisten kokemuksia ja ajatuksia aiheista, joita itse olen itsekin pohtinut. Usein ne avaavat vain lisää omaakin ajattelua. Ja on tosi hienoa, miten moni on uskaltanut jakaa omia, joskus henkilökohtaisiakin, asioitaan. Mä olen niistä otettu. Arvostan kyllä myös ihan yhtälailla niitä ”jep, samaistuin” -kommentteja, joten antaa tulla vaan, jos siltä tuntuu, heh.

    Eikä?! Oikeasti? Että maailma on pieni. Ihan hassua. Siis huikeeta! Mä luulen, että meidän pitää joku kerta ottaa ohjat omiin kätösiin – ei ne pojat kuitenkaan saa mitään aikaiseksi. :'D

    Tykkää

  18. Haha no niin varmaan pitää! 😀 Mä oon siis Markuksen tyttöystävä. Saapi nähdä pystyykö ne mihinkään sitten kun niillä ylihuomenna alkaa koulu. Ressitön tyä ukko keskustelu on ainakin kilahdellut kovasti viime aikoina 😀

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s