Aihe olisi: silloin mä olin kiinni elämässä.
Okei, no.
Juoksin tihkusateessa. Oli kiire. Ja oli tarkoitus hypätä vesilammikon yli. Läsäytin suoraan keskelle. Se olisi tuntunut inhottavalta, jos mielen päällä ei olisi ollut muuta. Kaikki tuntui ainoastaan – märältä. Vähän onnettomalta myös. Olin myöhässä. Päällä oli pikaisesti ylle kiskotut lenkkivaatteet, päässä niitäkin likaisemmat hiukset. Sininen viiru ehkä poskella. Hammastahnaa. Olin ihmisten ilmoilla. Kai. Onneksi kuitenkin pienessä Jäkessä vain. Äiti joskus pienenä sanoi, ettei ihmisten ilmoille voi mennä ihan minkä näköisenä vain. Olinko sitten ihan minkä näköinen vain? Varmasti vielä vähän pahempi. Oli huono mieli. Elämä ei silitellyt päätä. Murjoi mieltä enemmänkin. Raaka tunne. Ja siksi elämä tuntuikin olevan niin lähellä. Ihan vieressä.
Tää on elämää! Kamalan kiva. Kamala tunne voi olla kivaa elämää. Toisin sanoen. Elämän tunteminen ei välttämättä aina ole suu korvissa hymyilyä. Joskus se on esimerkiksi ahdistusta. Tunne itsessään ei ole mukava, mutta elämän rosoisen pinnan koskettaminen tuntuu hyvältä. Roisilta ja raa’alta, mutta hyvältä. Niin aidolta.
Istuin kahvilan pöytään. Imaisin pillillä kolme euroa kahdella sisäänvedolla. Laittoman laimennettua limua. Selvästikin. Olisi tuntunut inhottavalta, jos olisin jaksanut välittää. Vietin seuraavan tunnin katsellen parasta ystävää silmiin. Nyökyttelin ja kuuntelin. Puhe kuulosti suureltakin sinfonialta korviini. Tunti kymmenen jälkeen avasin suuni. Ja purskahdimme molemmat itkuun. Siinä niin. Keskellä kauppakeskuksen kuppilaa. Onneksi edelleen Jäkessä vain. Sillä seuraavassa hetkessä nauroimme jo. Pyyhimme kyyneliä. Mietimme, miltä mahtaa sunnuntain kahvihetkemme vaikuttaa ulospäin. Mutta hetkeksikään emme irroittaneet katsetta toisistamme. Ihan syrjäsilmällä vain näiks tuon papan, pysähtyi ja mahtoi ihmetellä, voi meitä. Elämä ei tuntunut enää olevan vieressä. Se oli minussa. Istui siinä niin sylissä. Ilmeni minun ja ystäväni välissä.
Se on sidoksissa puhtaaseen, aitoon ja spontaaniin. Se on vapautta antaa tulla ja antaa olla. Tunteen ja oman minän. Juuri siinä hetkessä. Juuri sellaisena. Sillä on paljonkin tekemistä hymyn ja hyvän olon kanssa. Yhtä lailla kuitenkin myös sen nurjemman puolen kanssa. Luulisin.
Tahdon olla. Kaikkea muuta kuin heijastus. Suttutukka ja pieni pallero. Tai isompiakin kolhuja kokenut ja jatkuvasti kuoppaista tietä kulkeva. Mitä vain muuta kuin puolittain kiinni elämässä roikkuva vaeltaja.
Elina Heidi Rinkeli 
Ajattelin vaan tulla kertomaan, että sun ajatukset ovat ihania! 🙂
TykkääTykkää
Kirjoitit taas isoja ja niin osuvia ajatuksia, Elina. Yllättäen niitä, mitä omassa päässänikin on viimeaikoina liikkunut. Yksi sellainen isompi asia on nyt meneillään, joka aiheuttaa joka päivä hieman ahdistusta. Jotenkin on ollut nyt vain pakko hyväksyä se ja yrittää luottaa siihen iänikuiseen ”asiatjärjestyyhyn” ja ottaa elämästä kaikki irti myös niinä päivinä, kun tuo inhottava tunne meinaa puskea päällimmäiseksi. Kiitos siulle, kun muistutit että elämää se vain on ja kuuluu kokemusten kirjoon siinä missä ne mukavammatkin asiat.
<3
TykkääTykkää
Tulin vaan sanomaan. Siulla on superhienoja ajatuksia. Kiitos 🙂
TykkääTykkää
Sä oot ihana. ❤
TykkääTykkää
Niinpä, elämää se vain on. Vaikka tiedän itsekin, ettei niin ajattelu ole aina helpointa. En siinä itsekään aina onnistu. Ahdistus on kyllä uuvuttavaa, eikä sitä kenellekään toivoisi. Paljon jaksamisia, Anna. <3 Uskon, että jo pelkästään sen ahdistuksen, tunteen, suora kohtaaminen helpottaa oloa. Itselläni ainakin on tyhmä tapa joskus sysätä se jonnekin syvälle ja ahdistua siten vain enemmän, kun en oikein itsekään tiedä, mikä on vialla.
Iso hali. ❤
TykkääTykkää
Kiitos, Viivi. :') Hymy nousi välittömästi kasvoille ja se on sun ansiota.
TykkääTykkää
Kirjoitat hienosti ja ihania ajatuksia <3
Olen jotenkin sanaton… 🙂
TykkääTykkää
Kiitos, Outi. ❤ :')
TykkääTykkää