Joskus ajattelin: enhän voi ripustautua toisten sanoista. Nikkaroida tukikeppiä toisten kehuista, mitä siitäkin tulisi – kai vain tutiseva ja jatkuvasti uusien puutteessa.

Rakentelin kättä ja itsetuntoa. Osia kaivelin sisältä, pikkuisen peilikuvasta ja sattumalta kuulluista sanoista. Olin minä hanakka kertomaan: rakentava kritiikki nimensä mukaisesti auttaa kulmien höyläyksessä. Sellaisen suoranainen pyytäminen tuntui niin, niin yhteisöihin istuvalta.

Kunnostelin itseäni useammissa paikoissa. Mallailin uusia kulmia palautteiden mukaisesti. Ja vähemmän rakentavien huomautusten ajattelin vain vankistavan jalustaa entisestään. Osia nakutellessani kai opin hiljaisuuden merkitsevän naputtamisen aiheen uupumista.

Huomasin näin: loppujen lopuksi näillä aloilla, joilla elämä tuppaa pyörimään, ei kovin varovainen tutisevan tukikepin kanssa tarvitse olla. Harvemmassa paikassa  kehuilla ja kiitoksilla edes tilkitään.

On tämäkin päivä, totesin asian hoksattuani. Että millä muulla saat ihmisen niin loistamaan ja koko komean kapasiteetin levittäytymään kuin hiljaisuuden sijaan kertomalla sanoilla hyvää.

Kuitenkin kai aika moni kasvaa siitä itsestään: innostus innostuksesta, hyvä yhä enemmän hyvästä ja ihminen toisesta. Miksi siis niin pelätä kehujen kertomista – saati kuulemista?

Kivojen sanojen ja palautteen vastaanottamisen vaikeus, niiden merkitys ja toisaalta antamisen suuri voima. Sellaisiin ajatuksiin mä uppouduin tämän viikonlopun koulutuskerran jälkimainingeissa True Heartsin NLP Practitioner -koulutuksessa.