itsetutkiskelu · NLP · oivallukset · opiskelu · True Hearts

Sanoillasi rajoittamattomaksi.

Joskus ajattelin: enhän voi ripustautua toisten sanoista. Nikkaroida tukikeppiä toisten kehuista, mitä siitäkin tulisi – kai vain tutiseva ja jatkuvasti uusien puutteessa.

Rakentelin kättä ja itsetuntoa. Osia kaivelin sisältä, pikkuisen peilikuvasta ja sattumalta kuulluista sanoista. Olin minä hanakka kertomaan: rakentava kritiikki nimensä mukaisesti auttaa kulmien höyläyksessä. Sellaisen suoranainen pyytäminen tuntui niin, niin yhteisöihin istuvalta.

Kunnostelin itseäni useammissa paikoissa. Mallailin uusia kulmia palautteiden mukaisesti. Ja vähemmän rakentavien huomautusten ajattelin vain vankistavan jalustaa entisestään. Osia nakutellessani kai opin hiljaisuuden merkitsevän naputtamisen aiheen uupumista.

Huomasin näin: loppujen lopuksi näillä aloilla, joilla elämä tuppaa pyörimään, ei kovin varovainen tutisevan tukikepin kanssa tarvitse olla. Harvemmassa paikassa  kehuilla ja kiitoksilla edes tilkitään.

On tämäkin päivä, totesin asian hoksattuani. Että millä muulla saat ihmisen niin loistamaan ja koko komean kapasiteetin levittäytymään kuin hiljaisuuden sijaan kertomalla sanoilla hyvää.

Kuitenkin kai aika moni kasvaa siitä itsestään: innostus innostuksesta, hyvä yhä enemmän hyvästä ja ihminen toisesta. Miksi siis niin pelätä kehujen kertomista – saati kuulemista?

blogi132

Kivojen sanojen ja palautteen vastaanottamisen vaikeus, niiden merkitys ja toisaalta antamisen suuri voima. Sellaisiin ajatuksiin mä uppouduin tämän viikonlopun koulutuskerran jälkimainingeissa True Heartsin NLP Practitioner -koulutuksessa. 

 

itsetutkiskelu · ajatuksia · oma hyvinvointi · NLP · True Hearts

Voi mun vertikaalinen ulottuvuus.

Hän, joka tänäpäivä oppii sisäistämään jo tietämänsä: ihminen on yksi kokonaisuus. Kokonaisuus kehollisuutta ja pään sisäistä elämää, konkreettista ja niin abstraktia, että häntä itseäänkin toisinaan hämmentää. Eikä kokonaisuudella tarkoiteta vain yhtä tai toista, vaan kahden tai useamman yhteistä ynnäystä. Kokonaisuus on ryhmä asioita, joilla on jokin yhteinen tarkoituksenmukainen ominaisuus, hän sen sivistyssanakirjaa selaamalla vielä tarkastaa.

Hän, joka tänään haluaa ymmärtää olevansa itse yksi iso ominaisuus. Ei hän ole vain horisontaalinen kokonaisuus; ei vain korvasta korvaan ja kovasti päissään. Olen hirveästi myös näin, hän päästä varpaisiin viittoo. Vertikaalinen, vieläpä molempiin suuntiin. Kehosta mieleen myös, ei aina alas vain. Kokonaisuuden keskipiste kai pään sijaan näillä main, hän vatsaansa osoittaa.

Niin hän, joka tätä tänään miettii. Voitko kuvitella, kuinka häntä niin tämä kauhistuttaa: ajatteli hän joskus elävänsä vain päänsä kanssa, mutta samalla kuitenkin ihmetteli lukkojen täyteisiä ajatuksiansa. Sillä niin vaivattomasti ne horisontaalisesti korvien välissä kulkivat, ettei vika vaakatasosta löytynyt.

Rakas vertikaalinen ulottuvuuteni, suothan anteeksi unohdukseni. Samassa kokonaisuudessahan tässä ollaan.

blogi129

Tällä koulutuskerralla mun NLP-taipaleellani True Heartsin NLP Practitioner -koulutuksessa mä palasin itselleni siihen kaikkein perimmäiseen, mielen ja kehon yhteyteen. Sain lisäksi rutkasti ajatuksia siitä, miksi elämä jossakin vaiheessa eloani on tuntunut kuin ulkopuolisena sitä tarkkailisin. Ehkä parasta koko koulutuksessa kuitenkin on, että itseäni opiskelemalla opiskelen samalla myös muita ihmisiä, esimerkiksi hyviä esimiestaitoja.

haaveet · itsetutkiskelu · NLP · oivallukset · opiskelu · True Hearts

Haave, joka tahtoisi tavoitteeksi.

Se on tärkeä. Samalla se on niin kaukana. Kai mielikuvien peitossa, sillä näkisin sen paljaana kyllä vaikka pimeässä.

Sun tavoite?

Haave, joka haluaisi olla tavoite. Tahtoisi asettua määränpääksi. Jos rohkenisi olla määrätyn ajan päässä, eikä vain roiskaistuna ehkä vielä tässä elämässä.

Tunnustele?

Miltä ihmisestä tuntuu, kun tukehduttava tarve sisällä löytää tavan näkyä paperilla. Siltä se musta tuntuu.

Esteitä?

Ei mikään. Silti ihan kaikki. Aika kaikki itsessäni, loput käytännössä. Lähinnä se kaikki mielikuvissa; liikuskelen riittävyyden ja täydellisyyden rajamailla.

Lähemmäs?

Tällä. Ääneen sanomalla. Yhdelle pienelle ihmiselle paljastamalla. Yhden konkreettisen teon tekemällä.

Näitkö jo tämän?

Mun haave.

IMG_20171008_173332_933.jpg

”Sellainen ei voi olla mitään muuta kuin suurta, joka tekee huoneesta sellaisen, jonne astuessaan sitä välittömästi tajuaa, millä tavoin haluaa kohdata toiset ihmiset, oman itsensä ja ylipäätään elämän. Mutta että se sama oletettavan suuri saa paijaamaan omia haaveita tavoitteiksi ja vielä uskomaan kaiken voiman olevan itsestä lähtöisin. Hirvittävän suurta.”

Mun toinen koulutuskerta True Hearts NLP Practitioner -kurssilla on ohi. Enkä mä vieläkään ymmärrä, kuinka niin suuresti syvällä tuntuva voi olla niin järjellistä ja luonnollista. 

ajatuksia · ihmissuhteet · itsetutkiskelu · NLP · oivallukset · oma elämä · opiskelu · True Hearts

Polku nimeltä NLP.

Monellako polulla olet, Elina.

Joskus ehkä liiankin monella; kahdesta jalasta ei riitä välttämättä viittä suuremmalle lukumäärälle. Mieluummin kuitenkin ehkä siten päin. Että pitää jalat vikkelinä polkujen välissä puikkelehtimalla. Sillä olen elänyt sellaistakin aikaa, kun vaihtoehtoja ei ollut – yksi ainoa, aika pimeänpuoleinen. Se oli aikaa, jolloin en nähnyt itseäni minään. Luonnollisesti silloin en ollut myöskään kenellekään mitään. Oli vain ainokainen polku itseeni, jota en ollut oikeastaan sitäkään valmis kulkemaan.

Jäsennän elämääni poluilla. Nykyään olen polulla itseeni oikeinkin innokkaasti, ollut jo useampia vuosia. Sen lisäksi olen polulla ystävyyteen – ilokseni monella, monella sellaisella, joista jokainen on hitusen erilainen. Käyn polkua, jota tallustellessani olen opiskelija, yliopistokaveri. Sitten on polku, joka mutkittelee harrastusten parissa, sellaisellakin olen. Kesällä aloitin polkuni ammatillisen minäni löytämiseen – sillä polulla puolestani olen työkaveri, tulevaisuudessa ehkä tasavertainen kollega. Hurjaa. Kaiken päälle koetan parhaani mukaan taiteilla polulla yhdessä perheeni kanssa, mikä vaatii jotakin moniulotteisempaa kuin vain yhden roolin perheenjäsenenä.

IMG_20170908_172928_124.jpg

Kuluneen viikonlopun aikana astuin jälleen uudelle polulle. Niin jännittävälle, että jalat tutisivat ensiaskeleilla. Taisin nimittäin aavistella, että tämä polku NLP:n maailmaan tulee jollakin tapaa olemaan merkityksellinen myös muiden elämäni polkujen kannalta. En kai kuitenkaan ollut valmistautunut yhden ainoan lauseen saavan aikaan tunteen siitä, että yhtäkkiä omistankin kartan, joka soveltuu suunnannäyttäjäksi jokaikiselle elämäni polulle.

”Välimatka toiseen on suoraan verrannollinen siihen, kuinka lähellä olen itseäni.”

Ajatus yhtä aikaa suoristi jokaisen polkuni ja toisaalta saattoi ne kulkemaan sopuisasti vierekkäin, jopa ristikkäin sotkeutumatta toisiinsa. Kai tuon lauseen kuullessani hoksasin, ettei elämä ole polkujen välissä taiteilua, vaan ihan jokaisella polulla pärjään aivan täysin samanlaisin keinoin; kuljen polkua aina vähintäänkin itseni kanssa, useasti toisten ihmisten vierellä, ja itse asiassa ihan juuri siitä polulla kulkemisessa on kyse – minun ja toisen välisestä vuorovaikutuksesta, meidän etäisyydestämme. Oli se sitten ammatillista tai henkilökohtaista tai mitä ikinä vain, niin olen poluillani aina kosketuksissa ihmisiin. Eikä välimatka heihin ole yhtään sen kauempi kuin kokemani metrit itseeni, omaan hyvään tilaani.

Huojentavaakin osin, taisin itselleni huoahtaa. Sillä tulee vielä se päivä, kun kaikki voimavarat, jotka olen sijoittanut itseni etsimiseen ja syvälle sisimpääni matkaamiseen, näkyvät hyvänä olona kohtaamissani ihmisissä. Pystyessäni olemaan lähellä ja läsnä.

Mun ensimmäinen koulutusviikonloppu on takana True Heartsin NLP Practitioner -koulutuksessa. Vaikka en voi kuvitella ihmistä, jolle NLP tekniikkana ei tekisi hyvää, aivan erityisesti toivon uteliaisuutta sitä kohtaan heille, jotka esimerkiksi työnsä tai muun roolinsa puolesta ovat isona osana toisen ihmisen polkua.
ajatuksia · inspiraatio · itsetutkiskelu · NLP · opiskelu · True Hearts

Onnistuminen on mun päässäni.

Kun joulun alla kirjoitin työhakemusta, asettelin riveille en pelkää haasteita. Tietysti, totta puhuin. Jatkaa olisin kuitenkin voinut näin: pelkään kuitenkin pettymyksen tuottamista itselleni ja aivan eritoten toisille.

Mutta enpä kirjoittanut. Olin vasta kertonut sen itselleni enkä todellakaan valmis vielä tarinoimaan siitä kenellekään enempää, siten muistan ajatelleeni. Jälkeenpäin olen miettinyt, että onneksi niin; onneksi keskityin naputellessani ajattelemaan mielessäni kaikkia niitä kertoja, kun olin onnistunut jossakin haastavassa – siitäkin huolimatta, että työpaikan nappaaminen tuntui joulukuun pimeydessä lähinnä mahdottomalta tehtävältä ja hakemusten lähettely epätoivoiselta yritykseltä.

blogi105.jpg

Myöhemmin kevät-talvella ajaudun sattuman kautta kuuntelemaan juttuja NLP:stä. Puhuttiin paljon kaikenlaista, mutta sinä iltana kuulin itse lähinnä juttuja omien sisäisten voimavarojen käyttöönottamisesta, totuttujen ajatusten uudelleenohjelmoinnista ja toimimisesta omassa elämässä uudella tavalla. Eli ihan juuri kaikesta siitä, mitä olin itse monet vuodet yksinäni miettinyt.

Illasta hurjasti inspiroituneena palasin ajatuksissani joulukuiseen pimeyteen, kun vielä rustasin työhakemustani. Edelleen jätin riveille en pelkää haasteita – kuukausien pohdinnan jälkeen se todellakin piti edelleen paikkaansa. En kuitenkaan vieläkään lisännyt perään mitään siitä, että pettymyksen tuottaminen toisille yhäkin pelotti minua. Se ei ollut nimittäin kadonnut toivomallani tavalla kuin tuhka tuuleen. Sen sijaan mielessäni raapustin kyllä yhden ylimääräisen lauseen. Sellaisen pätkän, joka oli syntynyt inspiroivan illan jälkimainingeissa kotisohvan nurkassa: onnistuminen on lähinnä mun päässäni.

blogi703.jpg

Ihminen ei ehkä useinkaan ymmärrä, kuinka paljon omaa toimintaa – ja siten onnistumista – rajoittaa oma pää. Omalla kohdallani sellainen teoria pitää ainakin paikkaansa. Haastavimmaksi olen itse kokenut huijaamisen mahdottomuuden: itseensä ei voi valaa uskoa, itseluottamusta tai ylipäätään yhtään mitään väkisin, vaan sisäiset voimavarat on otettava käyttöön etsimällä se kaikki jostakin aika syvältä itsestä. Niin minä uskon.

Voi olla, että niin sattui käymään usemmankin kerran joulukuun pimeydessä. Ensin työhakemusta laatiessani ja toisen kerran kandidaatintutkielmaani kirjoittaessani. Nimittäin kevään vaihtuessa hiljalleen kesään luin uudessa kesätyöpaikassani sähköpostin, jossa kerrottiin kandidaatintyöni saaneen arvosanan viisi.

Ja kun siinä kevään ja kesän välimaastossa toimistotuolissa istuessani kelasin aikaa taaksepäin talveen, tapahtuneisiin asioihin ja tapahtuneisiin ajatuksiin, mietin, että mitenkään päin en voi jättää tarjottua mahdollisuutta käyttämättä ja olla osallistumatta  syksyn täysimittaiselle Valmennusyhtiö True Heartsin NLP Practitioner -kurssille.

Kaiken yllä vastauksena kysymykseen miksi kirjoitetun tiivistän seuraavaan:

Yhtä monta hidastetta

kuin on haavetta.