ajatuksia · ihmissuhteet · itsetutkiskelu · NLP · oivallukset · oma elämä · opiskelu · True Hearts

Polku nimeltä NLP.

Monellako polulla olet, Elina.

Joskus ehkä liiankin monella; kahdesta jalasta ei riitä välttämättä viittä suuremmalle lukumäärälle. Mieluummin kuitenkin ehkä siten päin. Että pitää jalat vikkelinä polkujen välissä puikkelehtimalla. Sillä olen elänyt sellaistakin aikaa, kun vaihtoehtoja ei ollut – yksi ainoa, aika pimeänpuoleinen. Se oli aikaa, jolloin en nähnyt itseäni minään. Luonnollisesti silloin en ollut myöskään kenellekään mitään. Oli vain ainokainen polku itseeni, jota en ollut oikeastaan sitäkään valmis kulkemaan.

Jäsennän elämääni poluilla. Nykyään olen polulla itseeni oikeinkin innokkaasti, ollut jo useampia vuosia. Sen lisäksi olen polulla ystävyyteen – ilokseni monella, monella sellaisella, joista jokainen on hitusen erilainen. Käyn polkua, jota tallustellessani olen opiskelija, yliopistokaveri. Sitten on polku, joka mutkittelee harrastusten parissa, sellaisellakin olen. Kesällä aloitin polkuni ammatillisen minäni löytämiseen – sillä polulla puolestani olen työkaveri, tulevaisuudessa ehkä tasavertainen kollega. Hurjaa. Kaiken päälle koetan parhaani mukaan taiteilla polulla yhdessä perheeni kanssa, mikä vaatii jotakin moniulotteisempaa kuin vain yhden roolin perheenjäsenenä.

IMG_20170908_172928_124.jpg

Kuluneen viikonlopun aikana astuin jälleen uudelle polulle. Niin jännittävälle, että jalat tutisivat ensiaskeleilla. Taisin nimittäin aavistella, että tämä polku NLP:n maailmaan tulee jollakin tapaa olemaan merkityksellinen myös muiden elämäni polkujen kannalta. En kai kuitenkaan ollut valmistautunut yhden ainoan lauseen saavan aikaan tunteen siitä, että yhtäkkiä omistankin kartan, joka soveltuu suunnannäyttäjäksi jokaikiselle elämäni polulle.

”Välimatka toiseen on suoraan verrannollinen siihen, kuinka lähellä olen itseäni.”

Ajatus yhtä aikaa suoristi jokaisen polkuni ja toisaalta saattoi ne kulkemaan sopuisasti vierekkäin, jopa ristikkäin sotkeutumatta toisiinsa. Kai tuon lauseen kuullessani hoksasin, ettei elämä ole polkujen välissä taiteilua, vaan ihan jokaisella polulla pärjään aivan täysin samanlaisin keinoin; kuljen polkua aina vähintäänkin itseni kanssa, useasti toisten ihmisten vierellä, ja itse asiassa ihan juuri siitä polulla kulkemisessa on kyse – minun ja toisen välisestä vuorovaikutuksesta, meidän etäisyydestämme. Oli se sitten ammatillista tai henkilökohtaista tai mitä ikinä vain, niin olen poluillani aina kosketuksissa ihmisiin. Eikä välimatka heihin ole yhtään sen kauempi kuin kokemani metrit itseeni, omaan hyvään tilaani.

Huojentavaakin osin, taisin itselleni huoahtaa. Sillä tulee vielä se päivä, kun kaikki voimavarat, jotka olen sijoittanut itseni etsimiseen ja syvälle sisimpääni matkaamiseen, näkyvät hyvänä olona kohtaamissani ihmisissä. Pystyessäni olemaan lähellä ja läsnä.

Mun ensimmäinen koulutusviikonloppu on takana True Heartsin NLP Practitioner -koulutuksessa. Vaikka en voi kuvitella ihmistä, jolle NLP tekniikkana ei tekisi hyvää, aivan erityisesti toivon uteliaisuutta sitä kohtaan heille, jotka esimerkiksi työnsä tai muun roolinsa puolesta ovat isona osana toisen ihmisen polkua.
ajatuksia · ihmissuhteet · oivallukset

Ihmismassan keskellä aallonharjalla.

Jokainen meistä on ihmisten ympäröimä. Jokainen meistä on ihmisten ympärillä.

Se ihmistenpaljous on kuin vesimassa; ajelehdit mukana joka tapauksessa. Heittäydyit sitten vietäväksi tai pyristelit vastavirtaan, lopulta kai päätösvalta on voimakkaammalla. Toisena päivänä heittelehdit tyrskyissä, paiskaudut kertaalleen ehkä kivikolle. Ken tietää, seuraavana päivänä saatat kulkea aallonharjalla. Vesi- tai ihmismassa, yhtä arvaamatonta sen liikehdintä. Se pystyy puristamaan kasaan, tukahduttamaan viimeisenkin pihahduksen. Tai se voi yhtä hyvin kannatella pinnalla, suorastaan kelluttaa sua. Kai kannattaa vain pysyä pyörteiden mukana,  vastavirtaan pyrkimällä tyyni poukama on aina vain kauempana. Olethan vesimassaan nähden aina heikommassa asemassa.

Sillä et yksin voi pulikoida onnen lammessa.

Siksi. En halua olla ympäröitynä kenellä tahansa, en olla ympäröimässä ketä tahansa, sen enempää kuin ympäröidä lopulta itseäni pelastusrenkaalla. Koska viime aikoina olen huomannut, ettei matkaaminen aallonharjalla ole mahdotonta – se riippu vain ihmisistä ympärillä. Millaista on ajelehtia hellässä virrassa, sellaista on olla oikeanlaisten ihmisten keskellä. Vaikka jalat eivät yltäisi maahan, et koskaan kuin käväise uppeluksissa.

blogi110

Ja lopulta kaikki on hyvin. Kun tajuat, ettet tee hyvää oloa yksin.

ajatuksia · ihmissuhteet · oma elämä · pienet hetket

Nytkö se jättää sen.

Nytkö se jättää sen.

Hän nökötti pyörällisessä tuolissaan alamäen edessä. Ja hän taas, toinen heistä, otti jalat alleen, käveli nyppylän päältä. Tämä toinen heistä käänsi selkänsä hänelle, jolla oli vaikeus edessä – ei ylitettävänä, mutta alas rullattavana. Yksin jätti nököttämään hänet, eikä sanoja vaihdettu lainkaan. Ilmeetöntä kuin arkipäivä oli eroaminen. Nytkö se jättää sen kun noin pois viereltä karkaa, mä en kuitenkaan voinut olla ajattelematta.

Kun kerran pois lähtee, tuskin takaisin palaa, samalla tapaa ainakaan kuin silloin ennenvanhaa, mä olen syystä tai toisesta tottunut omassa elämässäni ajattelemaan. Ajatuksesta johtuen mä olen kai herkkä lähdöille – myös väliaikaisille ja hetkellisille. Harvempi mun elämästä lähtenyt on täysimääräisesti palannut. Toiset jaksavat uskoa paluuseen, mä uskon ennemmin metsänhenkiin ja menninkäisiin.

Hän, tämä toinen heistä, oli alaskulussaan puolimatkassa. Hän taas pyörällisessä tuolissaan yhä edelleen tyynenä mäennyppylän päällä ei edes odottavinaan. Kun tämä toinen heistä heitti itsensä ympäri puolivälissä alastuloa, alkoi ulkopuolisellekin valjeta kyseessä olevan yhteispeli. No ei se sitä jättänyt, mä heti osin ihmeissänikin totesin, vain hetkellisesti käänsi selkänsä ja otti etäisyyttä turvatakseen toiselle reitin. Oli hetken erossa ja palasi, ehkä metsänhenkiäkin on oikeasti olemassa, itselleni lisäsin.

blogi108

Hän ja tämä toinen. Olin jo reitilläni kilometrien päässä heistä, mutta ajatuksissani siltikin yhä katselemassa just siinä vieressä. Elämä oli niin kaunista siinä hetkessä. Ääneen mä olisin todennut, että tippuu tätä hikeä lenkillä, mutta ihan aitoa kyyneltä se poskia pitkin ripsi.

ajatuksia · ihmissuhteet · oma elämä · ystävät

Vuodattamisen vaikeus.

Leikittäisiin ystävien kesken leikkiä mä en ole koskaan. Jos sellaista puuhattaisiin. Niin mä kertoisin sen, mitä tänään itsekin vasta hoksasin.

Mulla ei  ole ollut koskaan tapana soittaa itkien ystävälle ja pyytää avuksi kuuntelevaa korvaa. Enkä mä ole koskaan vuodattanut huoliani ensimmäisenä ystävälle. Mä en ole koskaan soitellut tuntisia terapiapuheluita ystävälle. En mä ole koskaan olettanut ystävän kantavan osaa murheistani.

Siitä huolimatta, että yksi: mulla on maailman ihanimmat ystävät.

blogi65

Tiukkarajainen. Sellainen taidan olla. Vähän kai arpinenkin, luulisin. Voi olla, että olen liiankin tottunut pitämään kaikkein suurimpia tunteita synnyttävät asiat visusti itselläni ja jakamaan niistä vain muutamalle kaikkein lähimmälle ihmiselle. Perhepiirini on päässäni kovin suljettu, totta sekin. Toisaalta en ole koskaan kokenut jakavani täysin elämääni ystävieni kanssa. Lähimmätkin ystävät ovat saattaneet jäädä kaukaisiksi, jonkun silmissä ainakin. Yksityisyys on ollut aina mielessäni vahvana läsnä, määrätyistä syistä. Kai.

En ole koskaan osannut ajatella, että ystävä voisi maailman henkilöistä olla se, joka pystyisi auttamaan ongelmista suurimmissa. Oma syyni. Koska varmasti olisi pystynyt.

IMG_20170720_195102_1.jpg

Kaikki siitäkin huolimatta, että kaksi: mä todella haluaisin osata soittaa kolmensadankuudenkymmenen minuutin vuodatuspuheluita ystävälle.

ajatuksia · ihmissuhteet · oma elämä · syvällistä

Samankaltaisuus, eikä enempää.

Mä muistan muutamia kertoja tunteneeni sellaista.

Samankaltaisuutta, josta mä en tunnistanut samankaltaisuutta enempää. En mä pystynyt selittämään sen johtuvan pitkälti yhtä monesta eletystä vuodesta tai identtisestä elämäntilanteesta; vuosia välissä oli reilu kolme kourallista, elämätkin kulkivat vastakkaisissa tilanteissa. Ehkä luonteissa oli ripaus samaa vikaa ja tyylissä elää toinen, mutta ei siinä määrin kuitenkaan, että ripaukset olisivat selittäneet niin vahvaa vastaavuutta.

Samankaltaisuus merkitsi aiemmin mulle samankaltaisia kehyksiä. Nuori nainen, kuitenkin aikuinen, suurehkot päätökset edessä, paljon siltkin jo takana. Osin kyse kai oli samaistuttavuudesta, joka eroaa jollain tapaa samankaltaisuudesta. Samankaltaisuus on ehkä enemmän ihmisessä ja voi esiintyä ilman yhteneviä kehyksiä. Samankaltaisia ihmisiä elämääni toivoessani olen joskus saattanut haeskella samaistuttavia, nyt ymmärrän.

IMG_20170713_204255_947.jpg

Mutta samankaltaisuus, josta ei tunnista samankaltaisuutta enempää, on kuitenkin hämmentänyt muutamia kertoja mun ajatuksiani. Nimenomaan sekoittamalla sekoittanut siten, että olen tuntenut, mutta en ole pystynyt selittämään. Mä olen aina välttänyt sielusta puhumista, se kun tuntuu omaan suuhuni turhan henkimaailmalliselta. Mutta koska ikä-, elämäntilanne- tai sukupuoliriippuvaisuuskaan ei ole selittänyt edes osin samankaltaisuudeksi kutsumaani, mä olen joutunut päätymään jonkinlaiseen sielujuttuun. Ehkä joku jossain syvällä sisällä on noina hetkinä kohdannut.

Kuitenkaan samankaltaisuutta enempää mä en ole tunnistanut. Enkä sen vuoksi kai kerro tässä ystävyydestä, edes kaveruuden alkumetreistä. On siltikin pökerryttävä ajatus tämä tällainen: samasta puusta veistetty, vaikka eri vuosirenkaista ja täysin erilaiseen muotoon.

ajatuksia · ihmissuhteet · onnellisuus · pienet hetket · ystävät

Missään muualla en mieluummin.

Missään muualla en mieluummin
kuin kanssasi kuluvassa.

Käpertynyt olo.
Lämmin, kotoisa kolo
seurasi.

Puuttuu ainoastaan
ilta myöhään kestävä minuutti.
Ikuisuuteen riittävä viinilasi.

Niitä hetkiä sattuu elämään. Kun oikeanlaisia ihmisiä sattuu omaan elämään. Niitä sellaisia vahvoja hetkiä kokiessani aina toivoisin pystyväni kertomaan ääneen sen. Että missään muualla en mieluummin tällä hetkellä olisi. Tosin toivon myös, että ääneen sanomatta jättämisestä huolimatta tunteen on voinut tulkita katseestani, olemuksestani, mistä vain muusta.

blogi100.jpg

Kai elämän osatarkoitus on sellaisten hetkien kokeminen. Sillä se kertonee elämän ihmispiirin koostuvan oikeanlaisesta lämmöstä.

Ehkä vielä joku tuleva hetki. Keskeytän lauseen ja kerron. Kului hetki sitten kahvipöydässä, naurunpyrskähdyksessä tai hiljaisessa leffateatterissa.

Siihen asti mä tyydyn myhäilemään. 

ajatuksia · ihmissuhteet · oma elämä

Epäröimätön ystävyys.

Saattaahan se vaatia.

Yks, kaks – no neljäkin vuotta.

Tuhat ja yksi kahvikupposta.

Vähintään kymmensormisen luvun henkevämpiä hetkiä.

Muutaman mieleenpainuvan muiston matkaeväänä mutusteltavaksi.

Ehkä varovaisen alun, mutta ehdottoman noususuhdanteisen suhteen.

Tekoja ja tunteita, tärkeimpänä kai kuitenkin tarkoitettuja sanoja.

Kaikki yllä ynnättynä yhteen. Niin sen verran aikaa.

Tämä tällainen epäröimätön ystävyys.

blogi92.jpg

Ja jos joku jaksaa sen verran aikaa odottaa, nähdä kahvikupposten eteen vaivaa ja yhteyttä hoivaamalla ylläpitää, kumpuaa varaukseton nauru kerta kerralta aidommin. Niin yhteen ääneen aina vain makeammin.

Varaukseton ystävyys ei ole mulle itsestäänselvyys. On suhteellisen helppo luoda tuttuja, melkeinpä tuosta vain kaverisuhteitakin, mutta koen ystävyyteen sisältyvän täyden luottamuksen olevan osin työnkin takana. Ystävyys tarkoittaa itselleni suuresti pysyvyyttä, eikä sellaista pysty osoittamaan välttämättä muilla keinoin kuin ajalla ja aina vain toistaan seuraavilla – molemminpuolisilla – yhteydenotoilla. 

Ihan kaiken uskalluksen, heittäytymisen ja itsestään antamisen arvoista lopulta, elämän siisteimpiä asioita.

Terveisin ylpeä kaaso.