Jaan sun kanssa
jokaisen palan,
jonka mun kanssa leikkaat.

Lupaan ottaa vastaan
sun tarjoamista paloista
jokainen kerta paksuimman.

Nautitaanhan.

Kakuttomien vuosiemmekin
edestä.
Kuin viimeistä kakkua
vietäisiin.

Suut sokerissa
ja mä tiedän,
kuinka hellästi katsot mun
lautasta.

Tahtoisin antaa sulle
kymmenellä lusikalla
yhtä aikaa ja parhaasta.

Olethan mun rinnalla
vastedeskin
suklaakakun äärellä.

Santtu on aina antanut omasta palastaan mulle. Sellaisinakin vuosina, kun mä olen ehdottomuudellani kieltäytynyt. Ja juuri se on sellainen juttu, joka on jo aiemmin merkinnyt samaa kuin sormusten vaihtaminen tällä viikolla: leikkaan puolestasi, kun et pysty. Siten tahdon luvata itsekin hänelle.

Tästä kakusta on kuitenkin huomattavasti helpompi jakaa. Myös perheelle ja ystäville. Juhlistaa yhteistä onnea ihmisten kanssa, jotka synnyttävät onnentunteita meidän onnestamme. En ole ajatellut onnea koskaan kovin yksityisenä asiana, toisissa tilanteissa onnen aikaansaajaa ehkä. Joskus olen pohtinut, kuinka paljon omaa onnea on soveliasta jakaa – toiset kun eivät edes kieltäydy, vaan eivät vain halua ottaa vastaan. Sillä onnen pitäisi saada kuitenkin aikaan lisää hyvää eikä missään tapauksessa mitään pahaa.

Vaikka kihlaus on hyvin paljon kahden ihmisen keskinäinen, intiimikin, tapahtuma, onneamme on lisännyt hurjasti perheen ja ystävien halu jakaa kanssamme tämä onni.