Mä muistan muutamia kertoja tunteneeni sellaista.

Samankaltaisuutta, josta mä en tunnistanut samankaltaisuutta enempää. En mä pystynyt selittämään sen johtuvan pitkälti yhtä monesta eletystä vuodesta tai identtisestä elämäntilanteesta; vuosia välissä oli reilu kolme kourallista, elämätkin kulkivat vastakkaisissa tilanteissa. Ehkä luonteissa oli ripaus samaa vikaa ja tyylissä elää toinen, mutta ei siinä määrin kuitenkaan, että ripaukset olisivat selittäneet niin vahvaa vastaavuutta.

Samankaltaisuus merkitsi aiemmin mulle samankaltaisia kehyksiä. Nuori nainen, kuitenkin aikuinen, suurehkot päätökset edessä, paljon siltkin jo takana. Osin kyse kai oli samaistuttavuudesta, joka eroaa jollain tapaa samankaltaisuudesta. Samankaltaisuus on ehkä enemmän ihmisessä ja voi esiintyä ilman yhteneviä kehyksiä. Samankaltaisia ihmisiä elämääni toivoessani olen joskus saattanut haeskella samaistuttavia, nyt ymmärrän.

Mutta samankaltaisuus, josta ei tunnista samankaltaisuutta enempää, on kuitenkin hämmentänyt muutamia kertoja mun ajatuksiani. Nimenomaan sekoittamalla sekoittanut siten, että olen tuntenut, mutta en ole pystynyt selittämään. Mä olen aina välttänyt sielusta puhumista, se kun tuntuu omaan suuhuni turhan henkimaailmalliselta. Mutta koska ikä-, elämäntilanne- tai sukupuoliriippuvaisuuskaan ei ole selittänyt edes osin samankaltaisuudeksi kutsumaani, mä olen joutunut päätymään jonkinlaiseen sielujuttuun. Ehkä joku jossain syvällä sisällä on noina hetkinä kohdannut.

Kuitenkaan samankaltaisuutta enempää mä en ole tunnistanut. Enkä sen vuoksi kai kerro tässä ystävyydestä, edes kaveruuden alkumetreistä. On siltikin pökerryttävä ajatus tämä tällainen: samasta puusta veistetty, vaikka eri vuosirenkaista ja täysin erilaiseen muotoon.