Yksi suuri yksinäisyys
on

kesäilta tossun alla,
kaatosade kattopelleissä,
kaksi jäänyttä palaa krokanttia,
viikon viimeinen imurin varressa,
aamun ovenkolaus

yksin.

On

kaiken sen tuntu
erilaisena.

Vaikka tuntisin ainoastaan oman läsnäoloni, en välttämättä sittenkään ole yksin. Toisinaan en tahdokaan olla, mutta useammin tunnen, että en enää osaa. On liian tuttua kantaa mukana aina jotakin: musiikki kuulokkeissa juostessa, sama joka-aamuinen miete autossa ja toinen ajatteleva vierellä arjen kulussa. On lähes pelottavaa juosta puolitoista tuntia vain itseni kanssa ja kohdata juoksulenkin sisältö raa’asti paljaaltaan. Yhtä lailla on miltei kauhistuttavaa päästää irti omaa itseäkin tutummista pinttymistä, joita on tottunut ajatuksissa pyörittelemään.

Pohjimmiltaan yksi suuri yksinäisyys on kai kyvykkyyttä kohdata elämän sisältö apuvälineittä. Tuli apu sitten toiselta tai toistuvista ajatuksista. Parhaimmillaan yksi suuri yksinäisyys on tutkimusmatka omaan minuuteen ja sen tuntuun. Suoraan selittelemättä ytimeen. Poikkeuksetta sillä tarkoitan muuta kuin yksinäisyyden potemista. Sitä perinteisenä pidettyä yksinäisyyttä.

Yksi suuri yksinäisyys on ehkä osin taitoa kohdata sisällöttömyyskin sisältönä.