Nytkö se jättää sen.

Hän nökötti pyörällisessä tuolissaan alamäen edessä. Ja hän taas, toinen heistä, otti jalat alleen, käveli nyppylän päältä. Tämä toinen heistä käänsi selkänsä hänelle, jolla oli vaikeus edessä – ei ylitettävänä, mutta alas rullattavana. Yksin jätti nököttämään hänet, eikä sanoja vaihdettu lainkaan. Ilmeetöntä kuin arkipäivä oli eroaminen. Nytkö se jättää sen kun noin pois viereltä karkaa, mä en kuitenkaan voinut olla ajattelematta.

Kun kerran pois lähtee, tuskin takaisin palaa, samalla tapaa ainakaan kuin silloin ennenvanhaa, mä olen syystä tai toisesta tottunut omassa elämässäni ajattelemaan. Ajatuksesta johtuen mä olen kai herkkä lähdöille – myös väliaikaisille ja hetkellisille. Harvempi mun elämästä lähtenyt on täysimääräisesti palannut. Toiset jaksavat uskoa paluuseen, mä uskon ennemmin metsänhenkiin ja menninkäisiin.

Hän, tämä toinen heistä, oli alaskulussaan puolimatkassa. Hän taas pyörällisessä tuolissaan yhä edelleen tyynenä mäennyppylän päällä ei edes odottavinaan. Kun tämä toinen heistä heitti itsensä ympäri puolivälissä alastuloa, alkoi ulkopuolisellekin valjeta kyseessä olevan yhteispeli. No ei se sitä jättänyt, mä heti osin ihmeissänikin totesin, vain hetkellisesti käänsi selkänsä ja otti etäisyyttä turvatakseen toiselle reitin. Oli hetken erossa ja palasi, ehkä metsänhenkiäkin on oikeasti olemassa, itselleni lisäsin.

Hän ja tämä toinen. Olin jo reitilläni kilometrien päässä heistä, mutta ajatuksissani siltikin yhä katselemassa just siinä vieressä. Elämä oli niin kaunista siinä hetkessä. Ääneen mä olisin todennut, että tippuu tätä hikeä lenkillä, mutta ihan aitoa kyyneltä se poskia pitkin ripsi.