Ennen kesää mä sain kaksi neuvoa:

1. Tee parhaasi
2. Ime tietoa

Ennen kesää mua myös jännitti niin että oksetti. Jännitti niin että teki mieli kieltäytyä ihan kaikesta. Ei auttanut kolmas neuvontynkä siitä, että perusjärkevä pärjää kyllä.

Ehkä jännitti, koska mulle ei ole aina ollut selvää, mikä on mun paras. Että miten mä teen parhaani. Tai vielä tarkemmin, että milloin riittää ja saan tuntea tyytyväisyyttä. Sillä aika usein mä olen yrittänyt huidella huolella oman parhaani yli; asettamaani vaatimustasoa on kuvannut lähinnä paras potenssiin kymmenentuhatta. Senpä vuoksi mua vähän huoletti neuvo numero yksi, siis se, pystynkö tunnistamaan hetken, kun todella olen tehnyt parhaani. Mä kun niin mielelläni tyhjentäisin taskut yhdestäkin kehotuksesta, tahtoisin antaa varmuudella riittävästi itsestäni – toisinaan tajuamatta jättää lainkaan itselleni.

Ehkä mä olen jännittänyt omaa parastani myös sen vuoksi, etten aiemmin ole tajunnut tänä kesänä oppimaani: ei ole välttämättä tarkoitus etsiä omaa parasta aivan yksin.

Hämmästynyt mä olen siitä, että mun tiedonjano on ollut erilaista kuin koulunpenkillä. Ehkä vieläkin intohimoisempaa. Kirjan sivuilta on kiva lukea, mutta se eroaa kuitenkin kokemuksen tuomasta tiedosta juuri sellaisella tavalla, joka jollakin tapaa vetoaa muhun. Tosin tietoa on vaikea imeä, jos sitä ei kukaan ole tarjoamassa. Ehkä arvokkain saamani asia tänäkesänä onkin ollut tieto, joka on tuntunut siltä, että se on tahdottu tarjota just mulle. Koska tiedän, ettei sellainen ole itsestäänselvää.

Voi olla, että tästä kesästä lähtien alan jossain määrin uskoa kuluneita neuvoja, ihan jopa kliseitä. Että jos mä teen parhaani, se aika usein riittää. Ei mun välttämättä tarvitse edes tietää, pystyisinkö paljonkin parempaan.