ajatuksia · elämänasenne · ihmissuhteet · pienet hetket · ystävät

Sama kieli, jota me puhutaan.

Puhutko sä samaa kieltä? Siis ymmärrätkö sä samoja sanoja? Samalla tavoin? Sen verran kaino olo minut valtaa niin usein, etten kysymyksiä ole koskaan tohtinut esittää muualla kuin hiljaisesti mielessäni. Vaikka kummankin äidinkieli olisi suomi, toisinaan on himputin hankalaa saada kiinni toisen puhumasta kielestä. Monesti olen jopa pikkuruisessa paniikissa varmistellut itseltäni, että tarkoitanhan varmuudella sanoillani samaa kuin toinen. Sillä lähivuosina olen hoksannut sen, ettei tuttavuutta enempää kannata edes koettaa, jos sanat eivät millään tavoin soinnu toisen kanssa yhteen. Ai luovuttamista sellainen? Ei kai. Paremminkin yhteisen kielen puuttumisesta johtuvien väärinkäsitysten ennaltaestämistä.

Jospa vain mä jännittäessäni mongerran? Niinpä. Luulen, että olen useammankin kerran ollut täysin identtisellä aallonpituudella kuin toinen, ihan sillä täysin samalla ja yhdellä ainoalla jopa, mutta kieli vain on takellellut taitavasti. On haasteellista saada osoitettua pelkällä nyökkäyksellä hei kyllä mun hupaisalla on sama merkitys kuin sun hupaisalla. Tai mun oikeesti-huudahduksella on yhtä yllättyneen innostunut sisältö kuin sunkin omalla. Vaikka yhteinen kieli toisen kanssa ei takkuaisi lainkaan, suusta löytyvä kieli voi tahmaisuudellaan aiheuttaa epäilyksiä puolin jos toisinkin.

Ehkä juuri toisinaan tahmaisen kieleni vuoksi olen varmistunut eräästä asiasta: vaivattomin tapa tehdä kaveruuden kipinä on nauraminen. Raikkaampaa tuulahdusta elämässä ei ole kuin ensimmäistä kertaa yhdessä nauruun purskahtaminen ennestään hiukan tuntemattomamman ihmisen kanssa. Sellaisessa tilanteessa molemmat jakavat sekuntien aikana itsestään toiselle kai juuri sitä, mitä yhteisellä kielelläkin tavoitellaan; sillä hetkellä molemmat esittelevät omia merkityssisältöjään. Nauru on vain tulos ajatusten yhteneväisyydestä. Ei kai kovinkaan kumma juttu, että nauramisen sanotaan yhdistävän ihmisiä.

blogi24Mä taisin jutella mun ystävälle jotakin sentapaista, että on uskomattoman ihanaa nauraa yhdessä, mutta ei ystävyys kuitenkaan velvoita aina nauramista – me puhutaan joka tapauksessa samaa kieltä.

Toisen nauruun purskahtamisen vastaanottaminen ja siihen reagoiminen mukaan lähtemällä on tarkemmin ajateltuna aika vahvakin osoitus – joko yhteisestä kielestä tai halusta löytää yhteinen kieli. Se, että ottaa vastaan toisen pyrskähdyksen silloinkin, jos huumorintaju ei täysin kohtaa, kertoo paljon ihmisen ajatuksista toista kohtaan. Kyse ei tarvitse olla syvällisen ystävyyden alusta, vaan ihan vain kelpokaveruudesta, johon joissakin tilanteissa saattaa olla sekoittunut kohteliaisuuttakin. Tällaisiin ajatuksiin olen luultavimmin päätynyt sellaisten ihmisten kautta, jotka toistuvasti jättävät roikkumaan toisen naurunpyrskähdykset. Toisin sanoen tekevät päätöksen olla kiinnittämättä niihin mitään huomiota. Olen itse kokenut sellaisen aina selkeän torjuvana elkeenä ja nykyisin ajattelen yrittäväni löytää sellaisten ihmisen kanssa ainoastaan asioiden selvittämiseen tarvittavat pakolliset sanat.

Tänäpäivänä tykkään todella paljon nauraa. Ja osaankin, vaikka taito oli niin monta vuotta kadoksissa lähes täysin. Naurukaveritkin ovat elämän piristys, mutta parasta nauraminen on siltikin yhdessä ystävien kanssa. Ystävyys on nauramisenkin kannalta arvokasta; ystävyys kestää sen, ettei aina naurata ja toisaalta ystävyydessä kyllä tunnetaan se, mille tavallisesti yhdessä naurettaisiin.

2 thoughts on “Sama kieli, jota me puhutaan.

  1. Ihana kirjoitus jälleen! Nauraminen tekee hyvää ja varsinkin niin kuin sanoit se on ihanaa ystävän kanssa. Ja ihana kuulla että osaat nykyään nauraa 🙂 Itsekin voisin opetella enemmän nauramista, sillä tuntuu että se on jostain syystä viime aikoina jäänyt vähemmälle. Tai en tiedä voinko sanoa opetella, mutta kaipaisin ehkä kuitenkin enemmän naurua elämääni. Ja tämä ei tarkoita etten nauttisi elämästäni, mutta ehkä olen jotenkin niin jumittunut arkeen ja ystävienkin kanssa näkemiset on niin pikaisia että se nauru on ihan unohtunut. Sitä täytyykin siis metsästää lisää! Kiitos muistutuksesta 🙂

    Tykkää

    1. Kuule, voi sitä harjoitella! Mäkin olen! 🙂 Ja tosi hyvä huomio, että vaikka omasta elämästään nauttisi, niin se ei välttämättä kuitenkaan kerro naurun määrästä mitään. Nauretaan kun seuraavaks nähään!

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s