Kun joulun alla kirjoitin työhakemusta, asettelin riveille en pelkää haasteita. Tietysti, totta puhuin. Jatkaa olisin kuitenkin voinut näin: pelkään kuitenkin pettymyksen tuottamista itselleni ja aivan eritoten toisille.

Mutta enpä kirjoittanut. Olin vasta kertonut sen itselleni enkä todellakaan valmis vielä tarinoimaan siitä kenellekään enempää, siten muistan ajatelleeni. Jälkeenpäin olen miettinyt, että onneksi niin; onneksi keskityin naputellessani ajattelemaan mielessäni kaikkia niitä kertoja, kun olin onnistunut jossakin haastavassa – siitäkin huolimatta, että työpaikan nappaaminen tuntui joulukuun pimeydessä lähinnä mahdottomalta tehtävältä ja hakemusten lähettely epätoivoiselta yritykseltä.

Myöhemmin kevät-talvella ajaudun sattuman kautta kuuntelemaan juttuja NLP:stä. Puhuttiin paljon kaikenlaista, mutta sinä iltana kuulin itse lähinnä juttuja omien sisäisten voimavarojen käyttöönottamisesta, totuttujen ajatusten uudelleenohjelmoinnista ja toimimisesta omassa elämässä uudella tavalla. Eli ihan juuri kaikesta siitä, mitä olin itse monet vuodet yksinäni miettinyt.

Illasta hurjasti inspiroituneena palasin ajatuksissani joulukuiseen pimeyteen, kun vielä rustasin työhakemustani. Edelleen jätin riveille en pelkää haasteita – kuukausien pohdinnan jälkeen se todellakin piti edelleen paikkaansa. En kuitenkaan vieläkään lisännyt perään mitään siitä, että pettymyksen tuottaminen toisille yhäkin pelotti minua. Se ei ollut nimittäin kadonnut toivomallani tavalla kuin tuhka tuuleen. Sen sijaan mielessäni raapustin kyllä yhden ylimääräisen lauseen. Sellaisen pätkän, joka oli syntynyt inspiroivan illan jälkimainingeissa kotisohvan nurkassa: onnistuminen on lähinnä mun päässäni.

Ihminen ei ehkä useinkaan ymmärrä, kuinka paljon omaa toimintaa – ja siten onnistumista – rajoittaa oma pää. Omalla kohdallani sellainen teoria pitää ainakin paikkaansa. Haastavimmaksi olen itse kokenut huijaamisen mahdottomuuden: itseensä ei voi valaa uskoa, itseluottamusta tai ylipäätään yhtään mitään väkisin, vaan sisäiset voimavarat on otettava käyttöön etsimällä se kaikki jostakin aika syvältä itsestä. Niin minä uskon.

Voi olla, että niin sattui käymään usemmankin kerran joulukuun pimeydessä. Ensin työhakemusta laatiessani ja toisen kerran kandidaatintutkielmaani kirjoittaessani. Nimittäin kevään vaihtuessa hiljalleen kesään luin uudessa kesätyöpaikassani sähköpostin, jossa kerrottiin kandidaatintyöni saaneen arvosanan viisi.

Ja kun siinä kevään ja kesän välimaastossa toimistotuolissa istuessani kelasin aikaa taaksepäin talveen, tapahtuneisiin asioihin ja tapahtuneisiin ajatuksiin, mietin, että mitenkään päin en voi jättää tarjottua mahdollisuutta käyttämättä ja olla osallistumatta  syksyn täysimittaiselle Valmennusyhtiö True Heartsin NLP Practitioner -kurssille.

Kaiken yllä vastauksena kysymykseen miksi kirjoitetun tiivistän seuraavaan:

Yhtä monta hidastetta

kuin on haavetta.