Liian ohut takki päällä

sitäkin ohueemmalla järven jäällä.

Tosin kaulahuivista luopuminen

vasta hellesäällä.

Puhkeaminen,

leskenlehtien, vappupallojen ja suomalaisten,

jälleen keväällä.

On kuraista kangaskenkää

ja työpäivän jälkeistä elämää

taas.

Loputtomalta tuntuvaa kello kahdeksaan kestävää iltaa,

oi, tätä kasvavan valon määrää.

Herää

moni muukin kuin talvenkohmea pää.

Syyttä ihan virnistyttää.

Kuulet ja näet, mutta tunnetko? Siis kevään. Juuri näihin aikoihin, ensimmäisinä kunnollisina keväältä tuntuvina päivinä, koen ehkä suurinta onnellisuutta siitä, että olen suomalainen. Tottakai, talvellakin on kiva olla suomalainen – kesälläkin ehdottomasti. Mutta keväisin aivan erityisesti; mä en usko, että täysin identtistä tunnetta, tokikin ihan hurmokseksi sitä voi kutsua, pystyy yhtään etelämmässä kokemaan. Nimenomaan sellaista, kun luonnon lisäksi ihminen itse tuntee heräävänsä aivan uuteen eloon päivän ympäri kestäneen pimeyden väistyessä pikkuhiljaa

Ja vaikka aika moni suomalainen taitaa ihmetellä, kuinka hitsissä sitä tuli taas selvittyä kaikkein synkimmistä ajoista, jollain tapaa lyhykäinen kesä aina riittää ja kesäkuukausien jälkeen syksyä melkein jo odottaa. Nyt ollaan kuitenkin vasta keväässä – mä itse ainakin jännään jo kesää.