Päähänpistona vesimelonikakku.

Naks. Auts. Diagnoosi? Niin selkeä päähänpisto. Auts.

Ihan pakko saada. Multaa, ruukkuja, istutushanskat. Sellainen käteensopiva pikkulapio! Kai ne jostain siemenistä kasvavat, niinhän. Näin keskikesälläkin vielä. Mä niin haluan kasvattaa parvekkeella basilikaa ja tilliä. Kuinka siistiä se olisikaan. Kyllä nyt jollain ilveellä tomaatit saadaan kasvamaan, vaikka en niiden hoivaamisesta juuri mitään tiedäkään.

Kuinka monesti olenkaan analysoinnut itselleni suoranaisen pinttymän päähän. Näinpä. Riittäähän noita kertoja. Milloin mitäkin. Sellaiset pistokset ovat oikeastaan aika kivoja, jos ne voi hoidella pois päiväjärjestyksestä heti toteutuksella: syntyy mielenrauha, ah. Mutta jostain syystä niiden jäädessä vain vellomaan ajatuksiin, päähänpinttymät aiheuttavat vaivaa – toisinaan vähän enemmänkin.

Mites tänään se vesimelonikakku? Huomenna? Jooko, tehtäiskö se keskiviikkona? Kuitenkin tällä viikolla? Käviskö hei? Olisiko aikaa? Voisitko suostua? No en, en mä oikeastaan pysty keskittymään mihinkään muuhun ennen kuin olen saanut ripotella vesimelonikakun päälle kookoshiutaleita. Okei. Yritän olla hetken hiljaa, mutta se vesim…

Onneksi sellaiset päähänpistot aika usein vain naurattavat – itseänikin ainakin jälkeenpäin. Onhan hullunkurista temmata tyhjästä jokin sellainen asia, joka hetkessä jostain kumman syystä muuttuu melkein elämää tärkeämmäksi. Ehkä se on joissain tilanteissa luomisen tarvetta tai sitten hyvän olon purkautumista innostuksena, jolloin innostuksen kohteella ei niinkään ole väliä. Toisinaan päähänpistos on kirjamellisesti napattu totaalisesti jostain tyhjästä.

No, koko kesä tässä on kuitenkin etsitty, oletko nyt aivan varma, että sellaista kuvailemaasi paitaa on edes olemassa? Ai et ole? Mistä sen sitten keksit? Omasta päästäsi? Jep.

Hullunkurisin päähänpistos on kenties sellainen asia, joka on pakko saada tai toteuttaa siitäkin huolimatta, ettei itse asiasta oikeastaan edes välitä. Silloin ollaan todellakin asian ytimessä eli kyse on vain ja ainoastaan pistoksesta päässä.

Tiedätkö, mistä mä tällä hetkellä haaveilen? Auringon lämmittämästä rantakalliosta, mansikan punasta suupielessä ja hetken kruunaavasta kuohuviinipullosta. Me niin poksauttaisimme pullon auki, kaataisimme yli kuohuvaa juomaa laseihin ja kilistelisimme auringon painuessa järven taa. Vatsassa kuplisi kuin kuohuviini lasissa. Kun sehän kuplii, vai mitä?

Tiedän, en niin. En kyllä yhtään tykkää kuoharista. Mutta silti!

Varmaan sen vuoksi, kun tulisin siitä niin onnelliseksi.