Kuinka kiireen taltuttaa? Mistä sisäisen rauhan löytää? Miten suorittamisesta irti päästää?
Eli kuinka opettelen (edelleenkin) olemaan tyttö, joka näkee tämän hetken ja joka ei kulje aikaa edellä.
Ensimmäiseksi. Selvittämättömät asiat nostavat omassa pääkopassani kierroksia ja painavat nastan lautaan. Tiedätkö sellaisen tunteen kuin äh-äh-äh. Se on juuri sitä. Alitajunnan äheltämistä ja vaikeroimista. Sisäisen rauhan löytäminen edellyttää mielestäni myös omaan mieleen syntyvien solmujen selvittämisen opettelua sekä niiden tunnistamista. Sillä joskus asiat kaihertavat mieltä ja luovat levottomuutta, vaikka niitä ei oikeastaan edes tiedosta – syntyvän rauhattoman olon vain tuntee. Olen aina ajatellut tämän olevan ikään kuin pohja kaikelle: itselle on osattava selittää tunteita.
Toiseksi, edelliseen liittyen. Olen opetellut tunnistamaan tuntemukset sisälläni ja jollain tapaa puhumaan niistä itselleni. Ihan vain kahdenkeskisesti, äänettömästi, mutta suoraan, selkeästi sanoilla. Kiireen ja ajan edellä elämisen kitkemiseksi olen käyttänyt myös mielikuvaharjoituksia. Esimerkiksi nälän iskiessä sisälläni tamppaa lähes hysteerinen tahti. Murisevasta mahasta huolimatta en kuitenkaan halua hypätä niiden hetkien yli, kun matkaan kohti parempaa (kylläistä) oloa, esimerkiksi kotiin töistä pyöräillessäni. Sehän olisi suoranaista haaskaamista! Silloin istunkin myös ajatuksissani satulan selkään ja keskityn meneillään olevaan hetkeen: okei, minulla on nälkä ja siitä johtuva kiire, asia selvä, mutta nyt minä poljen polkupyörää.
Kolmanneksi. Olen ymmärtänyt, ettei minun pidä katsoa kehoani samalla tapaa kuin esineitä. Tai edes asioita. Sillä kehoni ei ole täydellisyyttä tavoitellen hiottu veistos, vaikkakin tarkkaan harkittu kyllä. Kun katson asioita ja esineitä ympärilläni, vaikkapa eteisen pöydän koristetta, tiedän tarkalleen, miellyttääkö se minua: sen muodot, linjat, tasapainotus, värit. Se on silmissäni joko täydellinen tai sitten siinä mättää jokin. Lapsesta asti ajattelin, että omaa kehoa katsotaan samaan tapaan. Kukka-asetelma voi olla täydellinen. Juustokakku voi olla aivan täydellinen. Mutta minä olen minä. Kehoni on ennen kaikkea kotini – ja henkilökohtaisesti pidän enemmän kotoisasta sisustuksesta kuin katalogien valkoisesta tusinasta. Täydellisyyden sijaan tavoittelen tänään aitoa minää. Se luo uskomatonta rauhaa.
Neljänneksi. Toisinaan tunnistan tarpeen juosta päin seinää pysähtyäkseni. Toisin sanoen väkisin pysähtyminen on suhteellisen yksinkertainen tapa saada rauhasta hentoinen ote ja löytää ensikosketus. Tuo seinä voi olla hetkellinen sairaus, lenssukin riittää, tai jokin muu niin suuri, että se kykenee jyräämään tieltään tottumuksen eli kokoaikaisen kaahottamisen.
Viidenneksi. Pyrin tunnistamaan suorittamisen muodot. Missä minä toteutan tarvetta edetä kuin höyryjuna? Millaisissa tilanteissa minulla on tapana jyrätä elämän pieniä asioita tieltäni? Minulle esimerkiksi yksi ratkaiseva tekijä oli jättää kova treenaaminen salilla päivistäni pois – ainakin toistaiseksi. Koska olen joko-tai-tyyppi, en osaa vähän vain höntsäillä. Vaikka sitäkin olen harjoitellut. Tunnistettuani omia suorittamisen muotojani päätös muutoksesta oli helppo – toteutus taas ei sitten niinkään.
Kuudenneksi. Lähes kaikki lähtee tahdosta. Minä luon monelle (haastavalle) asialle pohjan yksinkertaisesti tahdosta. Hyvinvoinnin vuoksi oli pakko p y s ä h t y ä. Tahdoin – ja tahdon edelleen – voida yhä paremmin ja löytää rauhaa jokapäiväiseen elämääni. Se, että päättää jotakin, on loistava alku.
Seitsemänneksi. Koska aloilleen pysähtyminen on ja tuntuu olevan niin hankalaa (monellekin), onnistuakseni opettelin hyväksymään sen, että muutoksen yrittäminen synnyttää negatiivisia tunteita. Niitä kohdatessa on kuitenkin vain jatkettava eteenpäin, ei antaa pelästyksen käännyttää ympäri tulosuuntaan. Vaikka vihastuttaisi ja ahdistaisi. Kuinkakohan monet riidat tämänkin katon alla on riidelty eri aikaan tikittävien sisäisten kellojen vuoksi: itse olen aikapäiviä sitten jo mennyt, kun Santtu vasta suunnittelee liikahtamista.
Kahdeksanneksi. Muistutan välillä itseäni, että kiireeseen tottuu helposti. Salakavalasti. Helpottavaa on kuitenkin se, että myös rauhallisempaan eloon tottuu. Hyvinkin nopeasti, kun ensin ymmärtää koko homman jujun.
Näillä (toivotuilla) vinkeillä rauhalliseen keskikesän juhlaan!
Elina Heidi Rinkeli 
Hahaaaa nyt on tiedossa todistetusti pitkä kommentti, kun Blogger sanoo että viestin on oltava enintään 4096 merkkiä :DD laitan siis kahteen osaan.. 😀
Voi Elina!!!! Oli vaikea malttaa lukea tätä postausta loppuun ku tää oli niin ku mun kirjottama. Senkin ihana <3
”Sisäisen rauhan löytäminen edellyttää mielestäni myös omaan mieleen syntyvien solmujen selvittämisen opettelua sekä niiden tunnistamista. Sillä joskus asiat kaihertavat mieltä ja luovat levottomuutta, vaikka niitä ei oikeastaan edes tiedosta – syntyvän rauhattoman olon vain tuntee. Olen aina ajatellut tämän olevan ikään kuin pohja kaikelle: itselle on osattava selittää tunteita.”
Vitsi, mä en oo tajunnu taas et kukaan aattelee näin muuten ku minä! 😀 Tää on aivan ehdoton juttu, että itselle on osattava selittää tunteita. Toisinaan asiat ovat mielessä niin solmussa, että ei riitä pelkkä omassa päässä tapahtuva selvittely. Vaan pitää kirjoittaa johonkin tai sitten puhua vaikka Markukselle. Siinä oivaltaa usein jotenkin ihan kummallisesti asioita, kun jotenkin on mietittävä asiat sellaiseen muotoon, että ne voi puhua/kirjoittaa. Sillä on jotenkin uskomattoman iso voima vaikka sen välillä unohtaakin.
”Olen ymmärtänyt, ettei minun pidä katsoa kehoani samalla tapaa kuin esineitä.”
Mä ymmärrän tän vieläkin vaan sellaisella ”pitäisi ymmärtää”-tasolla. Nimim. tullut syötyä nyt pari viikkoa huonosti ja inhottaa katsoa peiliin. Vaikka tietoisesti ymmärtää, että sillä ei ole mitään merkitystä kellekään. Tässä mulla on siis vielä paljon opittavaa sulta… 🙂 Tää on jotenkin sellanen asia, mitä ajattelee paljon, että pitäisi ymmärtää tää asia, mutta jotenkin ei pysty. Mun iskällä on tapana sanoa, että ”kukaan ei ole puutarhuri omassa puutarhassaan” viitaten siihen, että kukaan ei pysty hallitsemaan omia ajatuksiaan/alitajuntaansa niin täydellisesti kuin haluaisi.
”Neljänneksi. Toisinaan tunnistan tarpeen juosta päin seinää pysähtyäkseni. Toisin sanoen väkisin pysähtyminen on suhteellisen yksinkertainen tapa saada rauhasta hentoinen ote ja löytää ensikosketus. Tuo seinä voi olla hetkellinen sairaus, lenssukin riittää, tai jokin muu niin suuri, että se kykenee jyräämään tieltään tottumuksen eli kokoaikaisen kaahottamisen.”
Tästä me ollaankin puhuttu ennenkin.. 😀 Aattelin just tässä mun viimesimmässä kaahottamisvaiheessa (jota tää pitkä vkl on nyt kyllä rauhottanut!), että tän vouhottamisen sais loppumaan varmaan vaan joku isompi ongelma. Tässäkin olis kiva hallita mieltään ja tajuta, että on olemassa ihan oikeitakin ongelmia ja näillä ei nyt ole mitään merkitystä, mutta ilmeisesti mun pitää mennä aina sitten siihen lenssu-vaiheeseen että saan vouhottamisen lopetettua.
”Viidenneksi. Pyrin tunnistamaan suorittamisen muodot.”
Nyt kun oon ollut vähän kipeänä, oon kantanut huonoa omatuntoa siitä, että salilla käymisestä tulee kohta jo pari viikkoa. Vaikka ihan hullua, eihän mun ees pitäisi sinne mennä jos olen kipeänä. Musta tuntuu, että sali on oikeen semmonen suorittamisen mitta. Koska mieluumminhan sitä oikeasti menisi lenkille nauttimaan luonnosta. Mutta tässäkään en oo vielä niin pitkällä kuin sä 😀
TykkääTykkää
”Kuinkakohan monet riidat tämänkin katon alla on riidelty eri aikaan tikittävien sisäisten kellojen vuoksi: itse olen aikapäiviä sitten jo mennyt, kun Santtu vasta suunnittelee liikahtamista.”
Hehheh sama juttu täällä. 😀 Markus inhoaa sitä, kun mä olen koko ajan hoputtamassa ja että hei nyt mennään jo, sovittiin et lähetään tällön ja kello on jo kohta jo noin paljon eikä ehitä tehä mitään apua tuuuu!!!!! Markus kutsuu tätä keksityks kiireeks ja sen seuraukesna monet kivatkin jutut alkaa aina sillä että se mököttää mulle ku mä oon hoputtanu sen lähtemään puolvalmiina matkaan ja mä taas oon närkästynyt siitä, että se ei oo kunnioittanut mun aikatauluja minuutilleen. 😀
”Kahdennaksi. Muistutan välillä itseäni, että kiireeseen tottuu helposti. Salakavalasti. Helpottavaa on kuitenkin se, että myös rauhallisempaan eloon tottuu. Hyvinkin nopeasti, kun ensin ymmärtää koko homman jujun. ”
Totta. Aikaisempina kesinä olen päässyt jotenkin tosi helposti rauhallisemman elon makuun. Tänä kesänä olen kantanut huonoa omatuntoa siitäkin, että en ole pystynyt rauhoittumaan ja nauttimaan. Mikä ei varmasti helpota asiaa ollenkaan 😀
Tulipas taas kirjoteltua sulle. Tämmönen aamun pieni itsetutkisteluhetki taas sun blogin parissa! 😀 Nyt voisin mennä syömään rauhassa aamupalan ja sitten mennä ihan rauhalliselle lenkille, mikä ei saa olla suoritus siitä huolimatta, että lenkit on jäänyt viime aikoina vähiin ja hiilarivarastot on täpötäynnä.
TykkääTykkää
Yhtenä tätä juttua toivoneista täytyy tulla sanomaan kiitos. Hyviä pointteja! Kiireen (tunnun) kesyttäminen vaatii tosiaan valtavan määrän itsetutkiskelua ja lisäksi epämiellyttävien tunteiden sietämistä. Muun muassa. Jatketaan harjoituksia! 🙂
Rauhallista ja kiireetöntä juhannusviikonloppua sinne!
TykkääTykkää
Haha, ihana Elina. <3 Kiitos jättikommentista, luin mielenkiinnolla! Ja arvostan.
Et arvaa, miten ihanaa jotenkin aina huomata, kuinka samalla tavoin ajatellaan.
Olisi ihan hölmöä alkaa vastailemaan tähän sun kommenttiin kohta kohdalta, kun tuntuu, että voisin toistella vain näitä samoja juttuja, ymmärrät varmaan, heh.
Kiitos.<3
TykkääTykkää
Kiva, jos oli kiva lukea, heh. Tällaisia on aina ehkä vähän hankala saada oikeanlaiseen muotoon kirjoittamalla.
Kiitos ja sitä samaa, Suvi! ❤
TykkääTykkää