ajatuksia · höllää · oma elämä · oma hyvinvointi · Ruoka · ruokavinkki · selviytymisvinkit

Hösötysputki päättyy sämpylöihin.

Arvelen, että flunssan yksi tarkoitus on katkaista pitkä hösötysputki.
Ensiksin. On tehtävä ero stressin ja hösötyksen välillä. Hösötys ei nimittäin millään tapaa ole stressaamista. Se on pikemminkin stressin sisar, toinen siskoksista, se kiltimpi ja lauhkeampi. Stressi on voimavarojen ja vaatimusten ristiriita ihmisen sisällä, kuluttava ja hyvinvointia laskeva. Hösötystä taas kuvaillaan osuvimmin ehkä esittämällä kysymys onks sulla muurahaisia pöksyissä? Se on tiettyyn pisteeseen asti voimavara, vauhdikkaan – usein mielekkäänkin – elämänvaiheen tulosta ja useissa tapauksissa innostuksen aikaansaamaa. Pitkittyneenä hösötys kuitenkin saattaa saada stressinkaltaisia piirteitä; kuka tahansa väsyy ennen pitkää tukka putkella juoksemiseen. Mielekkyys ei tee ikiliikkujaksi. Ja itse asiassa. Ei ikiliikkuja edes kykenisi niin moninaiseen touhuamiseen kuin hösöttäjä.
Toiseksi. Hösötystä on vaikea hallita. Stressinhallintakeinot ovat kaikille tuttuja; tiedosta tilanteesi ja tee asioille jotain – tai ehkä paremminkin ole tekemättä ja sen sijaan rauhoitu. Hösötys on hankala ilmiö sen vuoksi, ettei sitä tunnista kuin vasta jälkikäteen. Huh, olipas menoa, kun tarkemmin ajattelee. Kuin näkymätön viitta harteilla; sen jollain tapaa tuntee, vaikka sitä ei millään tapaa tiedostakaan. Se tuntuu ei-miltään aina siihen saakka kunnes joku tai jokin nappaa käsivarresta kiinni ja pakottaa pysähtymään. Nyt olisi niin kuin pakko hetkeksi ottaa seis. Puolikin sekuntia saattaa riittää lopettamisen alullepanemiseen. Siitä se lähtee, kuten dominopalikat konsanaan. Hösötykseen sekoittuu vahvasti ilo ja innostus, minkä vuoksi sitä on selitetty myös malttamattomuudella; ei millään malttaisi innostukselta rauhoittua edes päivien välissä.
Toisaalta. Hösötys on nykyisin yleinen aikuisten ongelma ja huomattavasti harvinaisempi lasten keskuudessa. Jos hösötys on innostuksesta johtuvaa, on se yhtä lailla myös velvollisuuksien aiheuttamaa. Stressi alkaa usein sanoilla apua, olisi sitä, tätä ja tota. Hösötys taas naurahduksella haha, olisi niitä, näitä ja noita.
 Hösöttäjän sämpylät
~ Silleen sopivasti jauhoja.
~ Yhtä sopivasti nesteeksi maitoa, piimää tai vettä.
~ Suutuntumaa pähkinöistä, siemenistä tai leseistä.
En kai mä muuta sitten laittanut?
Ai joo. Hunajaa hiukan, jos haluaa.

Kuinka se ilmenee tavallisessa arjessa? Kyllä minä myönnän, että harvoin, varsinkaan hösötysputkessa, maltan katsoa kokonaista jaksoa telkkarista alusta loppuun ilman, että touhuan välissä jotakin. Nykyisin kirjoja lukiessani muutaman rivin mittaisen tylsän pätkän sattuessa eteen saatan hypätä huolettomasti seuraavalle sivulle. Lehtiä selatessani helposti vain silmäilen, en syvenny. Valmistan lounaan mahdollisimman tehokkaasti ja nopeasti silloinkin, kun en ole kuolla nälkään. Hitaasti ja hartaudella haudutettu pata kuulostaa lähinnä kirosanalta. Valmistautuessani lähtemään jonnekin viimeiset puoli tuntia käytän epämääräiseen pyörimiseen. On lähes mahdotonta yrittää istuutua aloilleen. Hösötys kerää listaa päähän monista tehtävistä asioista, sellaisistakin, joita olisi velvollisuuden sijaan kiva tehdä. Samaan aikaan se luo kuitenkin myös saamattomuutta – moni asia kun edellyttäisi alas istumista ja suunnittelua. Joko ymmärsit, miksi muurahaisia pöksyissä kuvaa hösötystä parhaiten?
Tilannehan usein laukeaa vasta, kun törmää täysillä päin stop-merkkiä. Harvoin, jos koskaan, hösötystä tajuaa itse lopettaa. Sen vuoksi luulenkin, että flunssan sivutehtävä on hösötysputken poikkaisu. Pakkopysähtyminen. Eilen konkreettisesti tuntui pakkopysähdykseltä, kun istuin keittiön lattialla ja tuijotin uunissa kohoavia sämpylöitä. Kun ei nuhaisena voinut oikein muutakaan touhuta. Ihan pienenä minulla oli tapana useinkin istua uunin edessä ja katsella pellillä paistuvia pullia. Nykyisin samankaltainen paikoilleen rauhoittuminen tuntuu välillä aivan hirvittävän hankalalta. Ihan liian yksinkertaiselta puuhalta.
Olen viikonloppuna sämpylöiden tuijottelun lisäksi lukenut kirjoista ihan jokaisen sanan. Malttanut jopa syventyä tavaamaan englanninkielistä kemian kirjaa. Olen vain maannut ja tuijotellut kattoa, välillä vähän joitain turhia telkkariohjelmia. Siten ole tajunnut kuluneen puolivuotisen olleen huh, miten vauhdikasta menoa. Kaipa voisin aloittaa hösötyksen vasta ensi vuoden puolella ja yrittää joulun alla useamminkin kököttää risti-istunnassa keskellä keittiötä.

ajatuksia · elämä · höllää · ihana arki · oma hyvinvointi · selviytymisvinkit

Pimeästä on vaikea nyhjäistä.

 

Marraskuu. No, minulle tulee ensimmäisenä mieleen odotus. Sellainen pieni kutina mahanpohjassa. Mutta tiedän aika hirveän monen tuntevan masennusta marraskuuta kohtaan. Vuoden synkintä aikaa. Menet töihin pimeässä, istut päivän loisteputkien kalmeassa valossa, palaat kotiin iltasella pimeässä. Utsjoella aurinko kai nähdään seuraavan kerran vasta ensi vuonna. Mistä sitä iloa nyt sitten osaisi lähteä edes hakemaan? Pimeästä kun on niin pirun vaikea nyhjäistä. Toisinaan minkäänmoista valoisaa ajatusta.
Varsinkin näin kaamoksen aikaan, mutta myös muulloin, arkea on toisinaan vähän koulutettava. Sitä on hiukan ohjattava, jotta se oppisi uusia temppuja. Vanha koirakin voi oppia uusia juttuja. Usko pois, pimeyden turruttama arki voi myös. Se vaatii kuitenkin kärsivällistä koulutusta; uskallusta tarttua tylsään ja uskoa turhanpäiväiseen. Tylsä ja turhanpäiväinen. Ne voivat käsittää mitä vain. Oikeastaan marraskuussa kaikki tuntuu helposti sellaiselta. Omat kuluneet ajatukset, se vuodesta toiseen sama pärstä, toisen vitsit, etenkin naapurin Erkin ohjeistukset lumikolan työntökulmasta, viidenkymmenen sanan essee, työpaikan väkinäiset pikkujoulut, keskiviikot, joskus jopa perjantait. Ihan tylsää. Ihan turhanpäiväistä. Mitään on jollain tapaa hyvin vaikea ottaa tosissaan. Iiiha sama.
Lääke tylsään ja turhanpäiväiseen on oikeastaan kovin yksinkertainen. Tartu niihin. Innostu Erkin kertomasta lumikolan työntökulmasta, googlaa ja ota asioista selvää. Tai leiki olevasi Anna-Leena Härkönen esseen kimpussa. Tuntuu ehkä ihan aivottomalta touhulta. Mutta ei se haittaa! Niin kuuluukin. Tarkoitus on kouluttaa ajatusta nappaamaan pimeänkin arjen keskeltä kiinnikkeitä; pieniä naurunpyrskähdyksiä ja innostuksen roihahduksia. Eikä se haittaa, vaikka ne sammuisivat saman tien. Liian helposti harmaata arkea jää vain matelemaan, laahustamaan pimeää putkea tylsästi eteenpäin. 
Okei, kokeillaan: pieniä naurunpyrskähdyksiä ja ilonaiheita:
1. #marissa kattaa sekä naurunpyrskähdykset että ilonaiheet.
 

2. ”Hei, hei, herätääks jo?” ”Oh lord, onks pakko, nyt on lauantai!”

3. Laskin aikaisen aamun lenkillä jouluvaloja ja sekosin jo puolessa välissä matkaa – valoa ja iloa!
 

 4. Minikannu maitoa, ehkä söpöin ikinä.

5. Elinan piparioperaatio ei välttämättä ole aina siisteintä puuhaa. Hih.
Ne tylsän arjen torjujat voivat oikeastaan olla ihan tavallisia asioita. Itse asiassa tarkemmin ajateltuna. Ne ovat juuri niitä arjen pieniä asioita, jotka jäävät aina tekemättä. Ne tuntuvat niin kovin pieniltä ja turhanpäiväisiltä. Tosiasiassa nuo pienet ja turhanpäiväiset toisivat kuitenkin kenties juuri sen puuttuvan pienen ilonpilkahduksen keskiviikkoon. Äh, ei jaksa kaivaa serviettejä, ei kukaan kuitenkaan niitä koskaan käytä. Ja. Äh, enhän mä käväse kuin lähikaupassa hakemassa maitoa, en mä jaksa punata huulia. Ja. Äh, ai ei kaapissa ollutkaan sipulia, tuorejuustoa tai yrttejä, no syödään sitten vaan makaronia jauhelihalla.
Jos asioihin on tomerasti tartuttava, myös sanoihin on joskus hyödyllistä opetella tarttumaan. Kuinka usein vastaat toisen neuvoon, vinkkiin tai ohjeeseen niin joo, voisihan sitä tai okei täytyy varmaan? Harkitsematta koskaan kuitenkaan todella, että ihan oikeasti voisit tehdä niin. Heti tai kahvilta kotiin päästyäsi. Kuinka monesti sinua on lohdutettu sanoilla älä murehdi? Ja kuinka monesti olet oikeasti yrittänyt olla murehtimatta? Minä en ole kovinkaan montaa kertaa. Olen aina ajatellut, ettei murheita pysty toisen sanoilla pyyhkimään pois. Että kyllä minä itse tunnen kuitenkin murheeni ulkopuolista paremmin. Ehkä niinkin. Mutta etenkin alakuloisena aikana toisen sanoja voi käyttää myös pelastusrenkaana. Heittäytyä niiden varaan ja antaa kuljettaa tyynemmille vesille. 

Me eräs aamu koulutimme arkea. Mittasimme hiusteni pituuden aamulla kello 5.55. Ihan pöhkö ajankohta. Ihan pöhkö idea. Mutta se kai ajatus olikin.

(89cm)

ajatuksia · höllää · huumori · juhla · oma elämä · ystävät

Tipsit illanviettoon.

Korkkarit kattoon, tää ilta on meille. Mun sielunsiskoille, supernaisille.
Kun kerta Kaija Koo käski, niin pitihän sitä vähän. Ehkä senkin vuoksi, että syntymäpäiväni lähestyvät ja halusin ehdottomasti juhlistaa niitä näin hiukan etukäteen mun sielunsiskojen kanssa. Olimme syömässä Helsingissä ja myöhemmin myös oikomassa kangistuneita jäseniä tanssilattialla. Tällaisten onnistuneiden ja unohtumattomien iltojen jälkeen mietin aina, että oikeassa seurassa minulla olisi varmasti hauskaa vaikka napajäätiköllä. Kyllä tällainen Rinkelikin tykkää juhlia aika ajoin, kun ihmiset ympärillä ovat turvalliset ja rakkaat.
Kohta 22-vuotiaan hennosti kotihiiriytyneen tipsit illanviettoon:
1. Älä mieti valmiiksi. Ainakaan kaikkea. Tai tee vastoin suunnitelmia. Joko täysin tarkoituksella tai yhtäkkiä fiilispohjalta. Lennosta napatut ideat tuottavat yllättäen useimmiten parhaimman illan.
2. Laittaudu, mutta älä tälläydy. Itselläni ovat onnistuneimmat illat olleet silloin, kun en ole potenut ennen lähtöä vaatekriisiä, vaan vain napannut nopeasti jotakin päälleni. Hassua, mitä vähemmän panostan ulkonäkööni, sitä hauskempaa minulla on. 
3. Jotain mukavaa päälle. Joustavaa vyötäröä, venyvää kangasta, sopivan väljähköä… Olen yksi niistä harvoista, joka ei pysty kuvitella pukeutuvansa yön pikkutunneilla tiukahkoon ja vartalonmyötäiseen.
4. Ole vähän kummallinen, naurata baarimikkoa ja tilaa etkoillessa viinapaukun sijaan maitokahvi. Me joimme pikkupaikan termarin tyhjäksi – ja ilo oli irti. Ei väsyttänyt, eikä ehtinyt nuupahtaa ennen tanssilattiaa.
5. Kuuntele intuitiota. Suuren kaupungin muotimesta ei ehkä joka kerta olekaan se ykköspaikka. Uskallan väittää, että meillä oli eilen hirveän paljon hauskempaa oman kotikaupungin tanssilattialla kuin olisi ollut Namussa. Kannatti tulla ennen yhtätoista maitojunalla takaisin kotikulmille joraamaan.
6. Älä ajattele seuraavaa päivää. Tai siis. Ainakaan jos olet vähänkään tunnollista sorttia. Seuraavan päivän velvollisuuksia pohtimalla pilaat helposti illan ja seuraavan päivän. Illalla murehdit seuraavaa päivää ja seuraavana päivänä murehdittua iltaa. 
7. Älä anna periksi. Itselleni on aika yleistä, että mieli vaihtelee pitkin iltaa; alkuillasta tekee mieli lähteä valloittamaan kaupungin kaikki tanssilattiat, kymmenen aikoihin oma peti alkaa helposti houkuttaa, mutta toisaalta taas tekisi mieli ehkä kuitenkin pistäytyä jossain. Aina pääsee pois. Helppo ajatuskikka ainaiseen arpomiseen.
8. Ja juu sellainen vielä. Älä käy liian usein. Tuntuu huisisti kivemmalta sitten, kun kerrankin lähdet.
elämä · höllää · syvällistä

Once in a lifetime -lokero.

Kuinka monta kertaa olet katunut tekemättä jättämistä? Entä tehtyä? 
Eihän siitä hyvä olo tule. Vastoin se on koko ajatusmaailmaanikin. Kaukana kuuluisista periaatteista ja pohdinnan lopputuloksista, kaukana minusta ja tavallisesta elämästä. Järjen hiven haihtunut ilmaan – jos se koskaan mukana on ollutkaan. Eikä se varmasti ole kurjuuden väärti. Jokapäiväisenä, jokalauantaisena tai edes kuukausittaisena. Niin siltikin. Ainakin kerran elämässä. Ajattelen haluavani. En kokemuksen vuoksi, en välitä elämyksestä, edes tyhmyydestä tai syntyvästä huonosta olosta. Pitää, sillä en ole koskaan. En ikinä, en milloinkaan. Ihan vain siitä yksinkertaisesta syystä. Että se on aivan uutta. 
Ei se täysin ole uteliaisuutta, nuuskimista tai kokeilunhalua. Ei jännityksen hakemista tai omien rajojen etsimistä. Ei se todellakaan ole sitä, mitä elämältä haluan tai miten haluan elämääni elää. Mutta silti haluan. Itselleni sen yhden kerran. Miksi sitten? Se nyt vain sattuu kerran elämässä -lokeroon. 
Vähän kuin. On järjetöntä ostaa munakoppi, kun ostoslistalla on kengät ja syystakki. Silti on pakko. Selittäisitkö miksi? Koska kerran sitä vain elämässä putkahtaa päähän ostaa ikioma munakaappi. 

Tilaisin pizzan aamupalaksi tuplajuustolla ja kotiinkuljetuksella suoraan sänkyyn. 
Valvoisin koko yön. Ihan jokaisen tunnin aamuun asti. Yrittämättä edes nukkua.
Siemailisin astetta sivistymättömämmin. Tämän kerran pää ihan täyteen
Söisin Fazerin Sinisen yhdeltä istumalta. Suoraan levystä haukkaillen – kuten Salkkareiden Katja vuonna -99.
Osoittaisin itseäni ja toteaisin katso, kuinka kaunis olen. Täältä sisältä näin. 

höllää · huumori · ihana arki · ystävät

Arjen Cheek-hetket.

Oliko kiva päivä?
Mmmh.
Ehdit siis hyvin junaan?
Angh.
Tiedätkö, itse meinasin myöhästyä!
Aah.
Hei, tykkäsitkö siitä koulun makaronilootasta?
Öööh.
No, entä perunavellistä?
Hhhm.
X-tran hiutaletonnikalasta?
Ah.
Surströmming oli varmasti makuelämys?
Oooh.

Älä viitsi, et sä mitään hapansilakkaa ole päivällä syönyt.  Jos vaikka kuuntelisit!
Tuttua? Hienoa, onneksi olkoon! Arjen Cheek-hetket kuuluvat siis teidänkin talouteen.
Mutta. Totuuden nimissä. Tässä vaiheessa on ihan aikuisten oikeasti aika heittää kehiin viimeinen Cheekin angh ja keskittyä kuuntelemaan, mitä toisella on sanottavaa. Tai kysyttävää. Todettavaa ja jäkätettävää, kuten joku saattaisi muotoilla

Olen onnellinen, ettei tietoisuuteni rajoitu vain omaan maailmaani,
vaan saan käydä ihan oikeasti kuuntelemassa myös ystävieni ajatuksia.   
Tänään on perjantai. Jo. Vastahan oli kaiken alku, maanantai. Joskus sitä on vain tohotettava eteenpäin turhia jarruttelematta; täytettävä päivät äärimmilleen ja toivottava, että pysyy vauhdissa mukana. Pidemmän päälle pysäkitön painelu ei kuitenkaan johda kuin moniin kiristyneisiin hermoihin – sekä omiin että toisen. Tai, niin. Itse ainakaan omassa viikkoflowssa liitäessäni en välttämättä aina kuuntele kovin tarkoin ympäristöäni. Silloin syntyy niitä Cheek-hetkiä. Luulen kuulevani, mutta tosiasiassa olen mielessäni jo seuraavassa hoidettavassa hommassa; tällä viikolla aika paljon esimerkiksi fysiikan (täysin) käsittämättömissä mittauksissa ja pian saapuvissa tenteissä. Eli täysin omissa maailmoissani.

Joskus jopa toivon, että eteeni hyppäisi yllättäen joku ja ravistelisi vähän olkapäistä omilla jutuillaan

Onneksi on olemassa kuitenkin tämä toinenkin maailma, joka sisältää valtavasti vuorovaikutusta, paljon muutakin kuin vain päänsisäisen ja ikioman. Ei se varmaankaan enempää – tai vähempää – todellinen ole, mutta erilainen kyllä. Kahden maailman välillä voi kätevästi sukkuloida ja kannattaakin. Ehdottomasti myös keskellä viikkoa. Joskus siirtyminen oman maailman ulkopuolelle vaatii ehkä toisen apua, ystävän avitusta tai pienoista houkuttelua. Kun harvoin sitä itselleen myöntää tai edes huomaa, että on jopa liian syvällä omissa puhteissaan. Huhuu, taidat olla vähän liiankin kotonasi.
Toisinaan on enemmän kuin hyvä örähtää angh omille ajatuksille ja sen sijaan keskittyä toisen omiin.

höllää · itsensä kuuntelu · oma hyvinvointi

Löysähetkiä lisää, ole hyvä.

Oli eteisen pinkkiä reppua ja valmiiksi pakattua laukkua. Valmiita suunnitelmia. Oli edellisiltana kaivettu esille villapaitaa ja sukkaa. Oli yliopistolle palautettavaa laskutehtävää ja jos jonkinmoista hoidettavaa asiaa – tarkasti kalenterissa omalla paikallaan. Oli myös sivutaskun eväspatukkaa  ja isommassa lokerossa omenaa. Kyllä sitä handlaa, kun ennalta vähän funtsaa.


Kello soi viittä yli viisi. Kuten olin suunnitellut ehtiäkseni pesemään hiukset ennen juna-asemalle lähtöä. Aikaa oli puurokulholle ja kahdelle kupille kahvia. Se kolmas juodaan ainoastaan rauhallisina aamuina. En oikeastaan ajatellut, vaan etenin vain ennalta määritellysti; fysiikan luento ja mittaus alkaen klo 8.15, ne rytmittivät aamuaskareitani. Nappasin kotiavaimet ja itse asiassa ehdin jo rappukäytävään. Junan lähtöön oli noin seitsemän minuuttia aikaa – miinus yksi;  se yksi minuutti on varattu aina unohduksille. Unohdan nimittäin kiireessä poikkeuksetta jotakin – ei väliä kuinka hyvin olen asiat ennalta miettinyt.
Jep. Se on ihan tavallista. Normaalina aamuna olisin loikkinut kaksi rappusta aina yhdellä harppauksella ylös ja napannut vikkelästi ne käsineet matkaan.
Ei hitsi – en mene.
Tämä kyseinen aamu. Se tuntui heti jo alkujaan kaikkea muuta kuin normaalilta. Hyvin vetelältä. Aikaansaamattomalta. Uhkaavan harmahtavalta. Ennen kaikkea hammassärkyiseltä. Yleensä olen aamulla parhaimmillani; odotan päivää innolla. Sen vuoksi ihmettelinkin, kun petaamatta jäänyt sänky houkutteli aivan hirveästi. Lysähdin ulkotamineet päällä eteisen lattialle ja tuijotin puhelimen näyttöä. Kello 7.08. Sinne meni juna. 
Ihan sama.
Annoin periksi. Totaalisesti päästin irti kaiken maailman aikatauluistani. Viittasin vain kintaalla suunnitelmille, toisin sanoen muka-välttämättömyyksille. Sillä välttämättömältä siitä pienestä opiskelijasta tuntui sillä hetkellä ainoastaan sulkea silmät ja istua kuumissaan keskellä eteistä. Viis velvollisuuksista!

”Jep. Tää on yks niistä päivistä, kun mä en vaan jaksa miettiä tonnikalaparkojen kohtaloa, limun lisäaineita tai leivän kuitumääriä. Mut joskus se on ihan okei. Koska huomenna taas.”
#tonnikalalämppärit

”Joo. Tää on se kolmas – tai neljäs – kuppi kahvia. Vuoden takaisella pääsiäispupun päällä.” 
#needsomecoffee
”Kyl. Mä jätin sen organisaatiokäyttäytymisen luennon väliin ja menin riehumaan keskustaan” 
#fuksiseikkailu
Pienen alkupanikoinnin jälkeen tuntui hyvältä. Yllättävän mukavalta. Luulen, että toisinaan jokaisen velvollisuus omaa itseään kohtaan on antaa periksi. Olen aina ajatellut sen olevan mielen heikkoutta ja suoranaista valmiiksi epäonnistumista. Ehdottoman epätoivottua. Vaikka näin vähitellen olenkin ymmärtänyt, ettei jokainen hetki ja jokainen päivä voi olla oikea aika onnistumiselle tai edes yrittämiselle. Elämään mahtuu sellaisiakin hetkiä, jolloin oikea ratkaisu on juurikin vajota ihan hiljaa lattialle ja nököttää siinä. Kunnes tuntuu taas siltä, että jaksaa kavuta ylös.
Eikä siihen tarvita välttämättä yhtäkään hyvää – huonompaakaan – syytä. Periksi antaminen ei vaadi minkäänmoista oikeutusta. Ei tarvitse olla surullinen, masentunut tai edes väsähtänyt. Riittää, että kyseisenä hetkenä vain tuntuu, että tarvitsee yksin kyhjöttämistä hetken tai toisen. Että tarvitsee maitosuklaapatukkaa kioskilta. Tai höyryävää kolmatta kahvikupillista kotona. Tai kokonaisen aamupäivän sängyssä lötköttämiselle.
No perskule, anti mennä.
Luulen tarvitsevani löysähetkiä hieman useammin. Arki tuppaa olemaan niin kovin järjestelmällistä, että harvoin sitä tulee kaiken vilskeen keskellä edes ajateltua, hmm, vaikkapa mielitekoja. Sellaisia pieniäkään mielihyvän tuojia. Kun poikkeuksellisesti söin välipalaksi Gainomaxin mustikka-jugurtti-protskupatukkaa kuunnellessani samalla unettavaa luentoa, yllättäen koko tilanne tuntui kutkuttavan kivalta; lämmin villapaita päällä, herkullinen maku suussa ja täyttä puuroa korvissa. Minä löysäilin ja se oli tosi jees
Lisäksi yhtä vieras minulle, mutta ehdottomasti myös yhtä tärkeä, asia periksiantamisen ohella on itsensä palkitseminen. En ole kovin usein ajatellut palkitsevani itseäni jostakin suoriuduttuani muulla kuin sillä tunteella, että olen onnistunut. Onnistumisen kokeminen onkin ehdottomasti paras palkkio itselleni tehdystä työstä. Oikeastaan vasta tajusin jonkun kenties lähestyvän onnistumista hieman toisesta suunnasta. Jes, nyt mä oon niin ansainnut illan suklaalevyn kanssa. Sinänsä kovin houkutteleva ajatusmalli sekin. Heh.
Älä ota sitä vakavasti, tää on vain elämää. 
Voisin kai hivenen useammin hoilata laulunpätkää itselleni.