höllää · itsensä kuuntelu · oma hyvinvointi

Löysähetkiä lisää, ole hyvä.

Oli eteisen pinkkiä reppua ja valmiiksi pakattua laukkua. Valmiita suunnitelmia. Oli edellisiltana kaivettu esille villapaitaa ja sukkaa. Oli yliopistolle palautettavaa laskutehtävää ja jos jonkinmoista hoidettavaa asiaa – tarkasti kalenterissa omalla paikallaan. Oli myös sivutaskun eväspatukkaa  ja isommassa lokerossa omenaa. Kyllä sitä handlaa, kun ennalta vähän funtsaa.


Kello soi viittä yli viisi. Kuten olin suunnitellut ehtiäkseni pesemään hiukset ennen juna-asemalle lähtöä. Aikaa oli puurokulholle ja kahdelle kupille kahvia. Se kolmas juodaan ainoastaan rauhallisina aamuina. En oikeastaan ajatellut, vaan etenin vain ennalta määritellysti; fysiikan luento ja mittaus alkaen klo 8.15, ne rytmittivät aamuaskareitani. Nappasin kotiavaimet ja itse asiassa ehdin jo rappukäytävään. Junan lähtöön oli noin seitsemän minuuttia aikaa – miinus yksi;  se yksi minuutti on varattu aina unohduksille. Unohdan nimittäin kiireessä poikkeuksetta jotakin – ei väliä kuinka hyvin olen asiat ennalta miettinyt.
Jep. Se on ihan tavallista. Normaalina aamuna olisin loikkinut kaksi rappusta aina yhdellä harppauksella ylös ja napannut vikkelästi ne käsineet matkaan.
Ei hitsi – en mene.
Tämä kyseinen aamu. Se tuntui heti jo alkujaan kaikkea muuta kuin normaalilta. Hyvin vetelältä. Aikaansaamattomalta. Uhkaavan harmahtavalta. Ennen kaikkea hammassärkyiseltä. Yleensä olen aamulla parhaimmillani; odotan päivää innolla. Sen vuoksi ihmettelinkin, kun petaamatta jäänyt sänky houkutteli aivan hirveästi. Lysähdin ulkotamineet päällä eteisen lattialle ja tuijotin puhelimen näyttöä. Kello 7.08. Sinne meni juna. 
Ihan sama.
Annoin periksi. Totaalisesti päästin irti kaiken maailman aikatauluistani. Viittasin vain kintaalla suunnitelmille, toisin sanoen muka-välttämättömyyksille. Sillä välttämättömältä siitä pienestä opiskelijasta tuntui sillä hetkellä ainoastaan sulkea silmät ja istua kuumissaan keskellä eteistä. Viis velvollisuuksista!

”Jep. Tää on yks niistä päivistä, kun mä en vaan jaksa miettiä tonnikalaparkojen kohtaloa, limun lisäaineita tai leivän kuitumääriä. Mut joskus se on ihan okei. Koska huomenna taas.”
#tonnikalalämppärit

”Joo. Tää on se kolmas – tai neljäs – kuppi kahvia. Vuoden takaisella pääsiäispupun päällä.” 
#needsomecoffee
”Kyl. Mä jätin sen organisaatiokäyttäytymisen luennon väliin ja menin riehumaan keskustaan” 
#fuksiseikkailu
Pienen alkupanikoinnin jälkeen tuntui hyvältä. Yllättävän mukavalta. Luulen, että toisinaan jokaisen velvollisuus omaa itseään kohtaan on antaa periksi. Olen aina ajatellut sen olevan mielen heikkoutta ja suoranaista valmiiksi epäonnistumista. Ehdottoman epätoivottua. Vaikka näin vähitellen olenkin ymmärtänyt, ettei jokainen hetki ja jokainen päivä voi olla oikea aika onnistumiselle tai edes yrittämiselle. Elämään mahtuu sellaisiakin hetkiä, jolloin oikea ratkaisu on juurikin vajota ihan hiljaa lattialle ja nököttää siinä. Kunnes tuntuu taas siltä, että jaksaa kavuta ylös.
Eikä siihen tarvita välttämättä yhtäkään hyvää – huonompaakaan – syytä. Periksi antaminen ei vaadi minkäänmoista oikeutusta. Ei tarvitse olla surullinen, masentunut tai edes väsähtänyt. Riittää, että kyseisenä hetkenä vain tuntuu, että tarvitsee yksin kyhjöttämistä hetken tai toisen. Että tarvitsee maitosuklaapatukkaa kioskilta. Tai höyryävää kolmatta kahvikupillista kotona. Tai kokonaisen aamupäivän sängyssä lötköttämiselle.
No perskule, anti mennä.
Luulen tarvitsevani löysähetkiä hieman useammin. Arki tuppaa olemaan niin kovin järjestelmällistä, että harvoin sitä tulee kaiken vilskeen keskellä edes ajateltua, hmm, vaikkapa mielitekoja. Sellaisia pieniäkään mielihyvän tuojia. Kun poikkeuksellisesti söin välipalaksi Gainomaxin mustikka-jugurtti-protskupatukkaa kuunnellessani samalla unettavaa luentoa, yllättäen koko tilanne tuntui kutkuttavan kivalta; lämmin villapaita päällä, herkullinen maku suussa ja täyttä puuroa korvissa. Minä löysäilin ja se oli tosi jees
Lisäksi yhtä vieras minulle, mutta ehdottomasti myös yhtä tärkeä, asia periksiantamisen ohella on itsensä palkitseminen. En ole kovin usein ajatellut palkitsevani itseäni jostakin suoriuduttuani muulla kuin sillä tunteella, että olen onnistunut. Onnistumisen kokeminen onkin ehdottomasti paras palkkio itselleni tehdystä työstä. Oikeastaan vasta tajusin jonkun kenties lähestyvän onnistumista hieman toisesta suunnasta. Jes, nyt mä oon niin ansainnut illan suklaalevyn kanssa. Sinänsä kovin houkutteleva ajatusmalli sekin. Heh.
Älä ota sitä vakavasti, tää on vain elämää. 
Voisin kai hivenen useammin hoilata laulunpätkää itselleni.

10 thoughts on “Löysähetkiä lisää, ole hyvä.

  1. Upea teksti. En ole koskaan tavannut ketään, joka olisi ajatellut näin samalla tapaa kuin minä! Mulla on jotenkin ihan samanlainen ote elämään kuin sulla – yritän suunnitella kaiken mahdollisimman hyvin ja saada palkinnot juuri niistä onnistumisen tunteista. Vasta tänä syksynä olen oppinut hyväksymään, että aina mun ei tarvii yrittää ja antaa kaikkeani, VAIKKA olisinkin kaikissa sielun ja ruumiin voimissa. Tai oikeastaan, ehkä täysissä sielun ja ruumiin voimissa voi olla vain, jos oiekasti kuuntelee itseään eikä aina yritä vain suorittaa? Aikaisemmin olin joskus jopa huojentunut kun olin kipeenä – huhhuh, nyt saa hellittää. Nyt on lupa syödä suklaata ja päästää irti naruista. Totta puhuen olen vieläkin, sillä vieläkin on hirmu vaikeaa päästää irti, iihan vain koska tuntuu siltä. Tulee kauhean huono omatunto. On hassua, miten ihminen voi periaatteessa ymmärtää jonknu asian, mutta sen käytännössä toteuttaminen onkin niin haastavaa.

    Eli löysähetkiä minulle myös kiitos. Harmi – tai onni, että vain minä niitä pystyn itselleni antamaan. Kiitos taas Elina tästä muistutuksesta!

    Tykkää

  2. Löysähetket ❤ Ainakin itselleni nykyisin ihan elintärkeitä, että ns. pysyy kasetti kasassa. Näin jälkeenpäin kun ajattelee, niin ilmankos ennen stressasi ymym. niin paljon. ...ja löysähetkethän olisi silloin olleet vain omaa heikkoutta...

    Tykkää

  3. Hihii, mulla on takana koko viikon verran täyttä löysäilyä! Kun siihen oli nyt mahdollisuus ja sitä keho kaipasi, niin löysäilin ihan kunnolla. Viikko on oikeasti mennyt sängyssä nukkuen tai sohvalla köllötellen. Tein kaikkea kivaa, sellaista mikä ei rasita kroppaa. Lueskelin kirjaa (HSP- sellaista, tietysti ;)), katselin telkkarista kaikkea kivaa tai ihan tyhmää ja kuuntelin musiikkia. Konekin pysyi enemmän kiinni kuin normaalisti. Ja tulipahan ladattua akkuja ihan huolella! Joskus vaan täytyy saada vähän löysäillä. Tai paljonkin. :') ❤

    Tykkää

  4. Kiitos, kun avasit omia ajatuksiasi. Arvostan. On tosi hienoa, että tätä kautta pystyy löytämään ihmisiä, jotka ajattelevat samalla tavoin ja ovat kovin samankaltaisia. Tällaistenkin asioiden pohtiminen yhdessä auttaa varmasti siinä, että pystyy hellittämään – ja juu, elämään täysillä ja vapaasti. :')

    Itsekin olen joskus kipeäksi tultuani havahtunut samaan ajatukseen. Tuttua siis sellainenkin, heh.

    Lisää löysähetkiä Elinoille, kyllä! 🙂

    Tykkää

  5. Ne juuri. ❤ Jep, todellakin elintärkeitä. Ja jos niitä ei tajua ottaa itse, niin ne jossain vaiheessa kyllä tulevat vähän kuin väkisin - jonkinlaisina miniromahduksina, jolloin on pakko löysätä. 😀

    Tykkää

  6. Kuulostaa kerta kaikkiaan ihananlta! ❤ On kyllä totta, että kun mahdollisuus tulee tänäpäivänä löysähetkiin, niin ne kannattaa kyllä käyttää ja löysätä oikein antaumuksella. Kirjavalintakin kuulostaa mahtavalta - uutta HSP-kirjaa on kai jossain vaiheessa tulossa taas. 😉 Ja niin, hei löysähetkiin kuuluu oleellisena osana tuo, että katsoo vaikka telkkarista myös jotain ihan tyhmää, heh. Mun mielestä tietynlainen tylsyys lataa erityisen hyvin akkuja. 😀

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s