itsetutkiskelu · syvällistä · unet

Mutta siltikin ihanan aurinkoista sunnuntaita meille kaikille.

Näitä sanoja kirjoittaessani kello on kahta minuuttia yli seitsemän. Aurinko on nousemassa, minä olen heräilemässä päivään sen mukana. Taivas on uskomattoman sininen ja pilvetön, eikä tarvitse kuin vilkaista ulos ikkunasta: oi kyllä, masunpohjaa kutittaa. Pienestä tytöstä asti olen ajatellut, että aamun synonyymi voisi hyvin olla toivo tai alku tai toisaalta lahja. Sellaisen suloinen ja puhtoinen yllätys, jota on toivonut, mutta ei uskaltanut odottaa. Ei aamu ole itsestäänselvyys. Siten ajattelen yhäkin.
En ole koskaan erityisemmin pitänyt nukkumisesta. Luulen nukahtaneeni pienenä pääosin tahdonvoimalla: halusin hoitaa yön pois alta ja herätä pian aamuun. Yöt ovat aina olleet jollain tapaa minulle pelottavaa aikaa. Tunnen öisin valvoessani olevani hirvittävän kaukana todellisuudesta ja omien ajatusten tunnistaminen on hankalaa.
Olen viime viikkoina keskittynyt nauttimaan kevään tulosta. Olen parhaani mukaan koettanut kääntää kasvot aurinkoon ja antaa ajatuksissani sijaa kaikelle valoisalle. On se tuottanut tulostakin: olen ollut hurjan onnellinen, enkä vain yrittänyt olla sellainen. Kurjen suunnistusta taivaalla katsellessani tunsin olevani vapaa lentämään elämässäni minne vain. Minut on vallannut halu toteuttaa ja tehdä – nyt. Olen samaa aikaa köhinyt katupölyä ja villiintynyt siitä. Olen hyppinyt koirankakkakasojen yli ärsyyntyneenä, mutta myös älyttömän iloisena. 
Vielä nukkuumaan mennessänikin olen ollut hymysuinen. Olen iltaisin muistellut mennyttä päivää ja pitkästä aikaa sujahtanut mielelläni peiton alle. Silmien sulkeminen on tapahtunut kuin itsestään ja uni on saapunut poikkeuksetta hetkessä. Unettomuus on ollut enää vain kaukainen harmaa läiskä mielessä.
Ei yhtä todellista, mutta aivan yhtä todellisen tuntuista. Painetta, joka pusertaa suljettujenkin silmien alta kyyneleet poskille. Raastaa miltei raaemmin, kun ei kykene puhumaan tai liikkumaan – millään tavoin pakenemaan ahdistavaa oloa. Hiki sekoittuu kyyneliin ja vaikerointi herättää toisen. Ei sitä oikeastaan pysty tiedostamaan, itkeekö todellisuudessa vai ei, todellisuutta vai ei. 
Olen lähiviikkoina joitakin kertoja herännyt yöllä siihen, että itken unissani. En vain vaikeroi, vaan myös vuodatan kyyneleitä. Viime yönä itkusta ei meinannut tulla loppua: unesta havahduttuani tajusin sen märästä tyynyliinasta. Vaikka itkuiset uneni käsittelevät pahimpia painajaisiani, päällimmäisenä ne tuntuvat kuitenkin suuren suurelta surulta. Menetys toistuu unissani jatkuvasti.
Onnistuisiko, jos komentaisinkin unia: no nyt!
Itkuisten öiden myötä olen alkanut kiinnostumaan unista ja niiden merkityksistä. Mitä ne kertovat, mistä ne kumpuavat ja millainen sidos niillä on todellisuuteen? Ajattelin etsiä käsiini jonkinlaisen selkeyttävän kirjan ja tutkia unia enemmän.
Jos veikata pitäisi.
Se, jonka ilo syrjäyttää päivisin, pusertuu esille öisin. 

9 vastausta artikkeliin “Mutta siltikin ihanan aurinkoista sunnuntaita meille kaikille.

  1. Ei unien ”tulkitsemiseen” välttämättä mitään kirjoja tarvita, sillä esim. sepustuksia kaikille ihmisille yhteisistä unisymboleista ei kannata ottaa ihan tosissaan 🙂 Samantyyppinenkin uni voi ”tarkoittaa” eri ihmisille eri asioita, kokemuksista ja muista yksilöllisistä ominaisuuksista riippuen 😉

    Tykkää

  2. Niin ei varmasti tarvitsekaan ja osa kirjoista onkin varmasti ihan höpö-höpöä. Kyllä mä suurinpiirtein tiedän, mistä mun painajaiset kumpuaa. Mutta ihan yleisesti olisi mielenkiintoista lukea jotain järkevää ihmisen unesta ja nukkumisesta kertovaa kirjaa, jos sellaisen löytäisi. 🙂 Mä olen aina ollut aika skeptinen kaikenlaisten horoskooppien ja symbolisten juttujen suhteen. 😀

    Tykkää

  3. Jep, muakin ihan mielenkiinnosta, vaikka ei niitä tulkintoja automaattisesti täysin totena pitäisikään. 🙂 Voidaankin seuraavalla kerralla, kun nähdään, jutella unista ja niiden tulkitsemisesta. 😀

    Tykkää

  4. Kevät on ihan maagista aikaa, ah! <3
    Luulen myös, että alitajunnassa himmailevat asiat pääsevät unissa valloilleen. Onneksi näitä itkuöitä ei ole ollut kuitenkaan kuin vain joitakin tässä lähiviikkoina. 🙂

    Tykkää

  5. Oi että!
    Eksyin yövuoron aikana blogiisi ja jäin loppuyöksi sitten lueskelemaan kirjoituksiasi (joo, ihan hereillä pysymisen vuoksi, mutta enemmänkin suurella mielenkiinnolla ja tuttuuden tunteella).
    Kiitos kirjoituksistasi, joista olen ehtinyt lukea vain murto-osan. Kirjoitat niin lumoavasti ja sellaisella otteella, että on vain jatkettava lukemista. Tapasi kuvailla asioita on merkillinen ja kiehtova sekoitus lempeyttä, itseironiaa, elämäniloa mutta myös karuja tai (yleisesti ehkä ajateltuna) häpeällisenä pidettyjä ajatuksia. Minusta olet suunnattoman rohkea kuvaillessasi tuntemuksiasi ja ajatuksiasi. Tunnistan niistä hyvin paljon samaa, kuin omista ajatuksistani. Tai voisiko sanoa… puit ne sanoiksi.
    On ollut myös rohkaisevaa lukea kirjoittamiasi ajatuksia. ”Joku muukin tuntee/kokee/ajattelee/huomaa noin…” Mikä oivallus! Joku muukin siis liian usein tarkkailee ulkopuolista maailmaa toivoen voivansa itsekin olla jonain päivänä tuota ilon pyörrettä ja hauskanpitoa, kauniita asioita ja ihmispaljoutta, kun samaan aikaan sydän hakkaa, ja tietää, että kotiin jääminen voi sittenkin olla helpompi ratkaisu… ”Koska et kuitenkaan osaa tai kuulu joukkoon…”- ajatuksella..
    Noh, mutta kiitos jakamisestasi. Olisi niin mukava löytää samanhenkinen ystävä, mutta nyt ehkä tyydyn vain hehkuttamaan kirjoituksiasi. (Anonyymi kommentoija tuskin on sellainen, jonka ihan ensimmäiseksi haluaisit lähteä tapaamaan, heh.)
    Toivon sinulle aurinkoista kevään jatkoa ja iloa elämääsi!
    T. Eve

    Tykkää

  6. Huh. Mun on oikeasti jopa vaikea vastata tähän. Uskomatonta lukea tällaista.
    Kiitos, kiitos niin paljon. Harkitut sanasi olivat niin kauniita ja täynnä tunnetta, että niihin jää melkein koukkuun. Olen lukenut monta kertaa. 🙂
    On oikeasti suuri ilo, kun joku kokee samaistuvansa teksteihini. Se on joka kerta ällistyttävää, siitä tulee hyvä mieli. Vaikka samaistumisen kohde tai tunne olisikin jokin vähän kurjempi, on sellainen sanoja suurempi yhteys aina arvokas.
    Jaa ihmeessä jatkossakin ajatuksiasia, jos sellaisia syntyy. Kuuntelen mielelläni. 🙂
    Samoin ihanaa kevättä, Eve!

    Tykkää

  7. Olipa kiva kuulla, että kommenttini toi myös sulle iloa.
    On vaan aika jännä lukea niin paljon samankaltaisista ajatuksista, joita itse on käsitellyt tai kohdannut, että se on samaan aikaan sekä helpottavaa että rohkaisevaa. Välillä olen itsekin miettinyt jonkinlaisen blogin perustamista, mutta sitten se aina jää. Olisi kanava, johon purkaa ajatuksia, ehkä olla yhteydessä lukijoihin, inspiroitua, saada jopa ystäviä… Ja se on varmasti yksi bloggaamisen parhaita puolia. Saa ehkä jotain itselleen, jos saa kuulla antaneensa jollekin toiselle rohkaisua ja iloa. Mielessäni on tilanteita, joista haluaisi kirjoittaa tai puhua, kysellä muiden kokemuksia… Itselläni on siis myös syömishäiriötaustaa, ja siihen liittyviin asioihin tulee yhä aika ajoin törmättyä. Niitä asioita ja herkkyyttä ”ymmärtämättömät” eivät ehkä ymmärrä, jos pohtisin jotain syömisiin liittyvää tai hehkuttaisin iloani hyvin menneestä ruokailusta tai muusta vastaavasta.
    Olen aika huono yleensä kirjoittamaan mihinkään blogeihin kommentteja, kun jotenkin tuntuu vaikealta alkaa anonyyminä kirjoittamaan jotain, jonka myös kuka tahansa voi lukea. Heh, ”miksi juuri mun kommentti olisi huomion arvoinen?”…
    Ehkä kirjoitan joskus vielä uudelleen. 🙂
    T. Eve

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s