Vaikuttaa aiks normilta. Tänään on taas yksi päivä niistä kaikista tavallisista: herään, syön, juon kahvia sängyssä, puen, urheilen, menen töihin, palaan kotiin, nukahdan. Ehkä juoksen normaalista poikkeavan lenkkireitin tai maustan ruokaa hiukan poikkeavalla tavalla. Siis ehkä! Näennäisesti elämä kulkee kuitenkin jo tutuksi tulleella tavalla. Ja mikäs siinä!

Ajatuksissani olen kuitenkin herännyt tänään torstaina aivan uudenlaiseen päivään: mieleni on edelleen täynnä yöllistä unta.

Se sama vanha jälleen. Ei vain painajaismainen, vaan ehta painajainen. Muistan unessa kokemani tunteet jo ulkomuistista: paniikinomainen pakokauhu yhdistettynä totaaliseen jähmettymiseen, suoranainen kykenemättömyys, pelko ja avuttomuus. Vaikka yksityiskohdat muuntelevat, viitekehys säilyy painajaisesta toiseen. Olen altavastaaja. Olen se, joka ei pysty. Minään yönä en ole ollut riittävän vahva. 

Paitsi.

Viime yönä. Samaisessa painajaisessa. Mieleni tekisi tokaista v i h d o i n.

Kun minulta pyydettiin, minä pystyin. Moneen asiaan, mutta ennen kaikkea olemaan se vankempi kahdesta.

Ja kyllä tuo muutos unessa heijastuu tähän ihan tavalliseen ja todelliseen päivään – oikeasti tunnen allani tukevammat jalat. En aivan tarkalleen tiedä, mistä moinen yhtäkkinen voima on peräisin. Ehkä eilen taas todettuani liian kiltit eivät pärjää -fraasin todenmukaisuuden ja tokaistuani ääneen, etten enää koskaan vain hymyile nätisti hiljaa, jotain oikeasti pysyvää tapahtui ajatuksissani ja asenteissani. Elämä on loppujen lopuksi kaikesta ihanasta hattarasta huolimatta aika kovaa ja pärjätäkseen ei harmi kyllä voi olla kovinkaan pehmoinen. Tuntuu ikävältä todeta moinen. Jopa haikealta.

Toisaalta taas veikkaan muutoksen heijastelevan tämänhetkistä tilaani: elinvoimainen, varteenotettava ja vankempi kuin aikoihin. Nimenomaan oman kokemukseni mukaan. Ikään kuin se pikkutytön kyllä mä osaan -uhma olisi palannut kyllä mä kestän -muodossa.

Mutta nyt sille – ehkä kuitenkin ihan vanhalle tutulle – lenkille.