elämä · onnellisuus

The series of unfortunate events.

Olihan se kuin tekaistusta tarinasta. Niistä Lemony Snicketin kirjoista, joista pienempänä pidin kovasti. Surkeiden sattumusten sarjasta.
Sinä aamuna nyt oli kaikenlaista.
Kyljen kääntäminen ei enää onnistunut. Havahduin aamulla huonoon olon. Mitä tämä nyt oli? Sunnuntaihan oli jo ollut niin hyvä kuin riittävän rankan oksutaudin jälkeinen päivä vaan voi olla. Eli kahden mehulasillisen veroinen. Suututti. Lisäksi vielä se, että ajatuskin aamupuurosta kuvotti. Olin elänyt viime päivät sokerijugurtilla ja vaaleilla karjalanpiirakoilla. Eivät ne höttöiset varsinaisesti mielialaa kohota – suurina annoksina ainakaan. Jalkaa vihloi edelleen ja tulostin oli jättänyt sylkemättä monistenipun viimeiset sivut. Hermoja kiristi jo valmiiksi parin viikon totaalinen liikkumattomuus ja säären kohtalo. Ajatukset velloivat kaikessa mahdollisessa ikävässä. Turha niitä oli yrittää ohjailla kirkkaammille vesille. Luovuttaja, sama vaikka olisinkin. Heiveröinen olo purkautui  ajatuksena lopettaa koko blogi – pieneen, pimeään vaatehuoneeseen hautautuminen houkutteli myös. Aamu huipentui avaimien unohtamiseen ja rappukäytävässä kykkimiseen. Että kotiin pääsemisestäkin piti maksaa. Oma laho pää ärsytti. Mustikkajugurttia tippui valkealle paidalle ja elämä tuntui äärimmäisen surkealta. Kun aurinkokaan ei paistanut.
Toisinaan elämän pienimmät huolenaiheet tuntuvat kaikkein suurimmilta. Se on kovin hassua. No hei hupaisaa! Etenkin kun ajattelen, mistä kaikesta ihminen voi selvitä ja on jo selvinnyt. Ongelmia on välillä hyvä suhteuttaa, mutta turha vähätellä. Siten yritän välillä itselleni selventää. Vaikka en olekaan menettänyt toista jalkaani, toimimaton koipi saa harmittaa. Kai?
Äiti on aina sanonut minulle, että otan kaiken niin äärettömän raskaasti – sama tiputanko lusikan lattialle vai kuulenko toisen olevan surullinen. Tuona maanantaiaamuna minulla oli meneillään varmastikin tuhannes maailmanloppu. Kunpa voisinkin säätää mieleni mittareita siten, että kokisin tunneskaalastani ainoastaan onnen ja ilon moninkertaisena! Epäilen tosin niiden maistuvan silloin enää yhtä makealta. Tapahtuu kuin mansikkajugurtille viikonlopun aikana: latistuu. Ehdin tottua makeaan makuun.
Yliopistolle vihdoin päästyäni minua kuitenkin odotti labrassa valkotakkinen itse iloisuus lusikka kourassa valmiina punnaamaan kuparisulfaattia. Niin, mihin sitä kevätaurinkoa tarvitsinkaan? Se sama määrä energiaa säteilee ihanista ihmisistä ympärilläni. Pilvisinäkin päivinä.
Mitä siis kuuluu? Ei mitään normaalia kummempaa. Tai surkeampaa. Siis erittäin hyvää. Kyllä, nyt jo naurattaa.

6 thoughts on “The series of unfortunate events.

  1. Hurjasti tsemppiä Elina! Vaikka sitä ottaisikin kaiken raskaasti niin sillä on kääntöpuolensa; silloin piristyykin ihan vain toisen aurinkoisesta hymystä 🙂
    Itsellä ollut myös käynnissä henkilökohtainen maailmanloppu viimeviikkoina ja olen ollut lähestulkoon jumissa kotona. Kun ei voi fyysisesti hyvin eikä pääse liikkumaan, minulla se ainakin näkyy hyvin äkkiä myös henkisenä huonona olona!

    P.s. onpa taas aikaa viime kommentista! Olen kuitenkin kaikki postaukset lukenut 🙂 miten se aika vierähtääkin niin nopeesti, että oot jo vuoden siellä opiskellutkin!

    P.p.s Teijän haalarit on niin mageen väriset! Meillä on vihreet 😀

    Tykkää

  2. Kiitos, Hilla. Vaikka ei tässä nyt mitään suurta huolta ole!
    Hurjasti tsemppiä SINULLE. <3 Fyysinen hyvinvointi ja liikkuminen vaikuttavat kyllä henkiseen eheyteen hurjasti, itsellänikin.

    Miten ihana kuulla, että olet käynyt lueskelemassa. :') Aika menee hirmuista kyytiä, ei meinaa pysyä perässä, heh.
    Ja juu, turkoosit on kivat. Vihreätkin on makeet hei! 😀

    Tykkää

  3. Tsemppiä Elina! Olen samaa rotua —> otan pienimmätkin mutkat matkassa kovin kovin vakavasti ja itseeni. Olen kuitenkin yrittänyt oppia suhtautumaan näihin tilanteisiin ajattelemalla syöpäsairaita lapsia tai ihmisiä Nepalissa tai jotain muuta sellaista.. joskus se auttaa ymmärtämään oman elämän vastoinkäymisten suuruuden maailman mittakaavassa. Ehkä minun Mount Everestini ovatkin vain pahaisia mäennyppylöitä…

    Tykkää

  4. Tiedän tunteen! Pienetkin asiat kasvavat korkeiksi vuoriksi, murskaavat alleen, lyttäävät ja mollaavat. Kaikki on harmaata, en osaa mitään, eikä mistään varmaan tulekaan mitään. Onneksi on ne auringon pilkahdukset, ilon lähteet joskus jopa arvaamattomista asioista tulevat mieltä piristävät asiat.
    Ja onneksi voit jo paremmin. Toisaalta ne harmaatkin säät saavat nauttimaan auringosta enemmän, vaikka eipä sitä kaiken tunneryöpyn ja itseinhon keskellä ihan noin jaksa aina uskoa ja ajatella. 😉
    Iloa eloosi!
    P.S. Voi minkä teit! Olet hehkuttanut niin paljon Kesoa, ja pitihän sitä sitten mennä maistamaan… Heti piti käydä ostamassa jo uusi purkki kaiken varalta, ettei lopu kesken! 😀

    Tykkää

  5. Voi, kiitos Viivi. <3 Kaikki on kuitenkin oikein mainiosti!
    Toden totta samaa rotua. Toisaalta se on tosi raskasta, mutta en tiedä, osaisinko olla loppujen lopuksi muunkaanlainen. Olen itsekin itse asiassa käyttänyt samantapaista tekniikkaa opetellessani olemaan hiukan vähemmän ylihuolestuva ja ylimurheileva.

    Tykkää

  6. Miten pieniä murehtijoita täällä nyt näin paljon! 😀
    Helppoahan se on, jos vain omia asioita murehtii. Joku tyhmä jalka, kyllä se siitä. Mutta kun murehtii toisten puolesta, on jotenkin hankalampaa yrittää laittaa tunnetta pois. Alkaa suututtaa kaikki, heh.

    Oi että! Siinä elämän pieni suuri ilo. Keso! Ältsy hyvää! Kokeile eri komboilla – tein joskus postauksenkin niistä.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s