Kuulin lauantaina tarinoita. Kertomuksia erilaisten ihmisten hyvin erilaisista maailmoista. Elämistä, jotka eivät ole menneet suunnitelmien mukaan – hyvästä alustakaan huolimatta. Niistä nanosekunnin mittaisista hetkistä, kun kaikki on kääntynyt päälaelleen. Minulle kerrottiin elämän pirstaloitumisesta, haavoittuvaisuudesta ja yllätyksellisyydestä. Tuon kaiken tuomasta taakasta. Minulle ihmeteltiin ääneen, kuinka muutama sana voi saada aikuisen miehen jalat pettämään alta. Tai kuinka poikkeavuus itsessä on ongelma vain toiselle – ja siten itsearvostuksen maanrajaan laskeva tekijä. Kuulin puheissa häpeää ja pettymystä, erotin niissä elämän aikaansaamat edelleen umpeutumattomat nirhaumat. Näin ehkä jotakin sellaista toisen elämästä, mitä en olisi halunnut. Hetkittäin jopa pelkäsin suurien patojen pettämistä. Tunsin paniikkia, sillä halusin päästä pois sen valtavan massan tieltä.
Ja vaikka tuo kaikki oli kohdistettu useammalle korvaparille, ei ainoastaan minulle, kosketti kuulemani minua hyvin syvältä. Se viilteli sisältä hellävaraisesti: teki kipeää, mutta tuntui siltikin tarkoituksenmukaiselta. Jälkeenpäin voin pahoin ja kärsin päänsärystä, mutta silloinkin tunsin ainoastaan kasvaneeni ihmisenä taas hitusen.
Elämää tulisi käsitellä silkkihansikkain. Kotimatkalla en osannut ajatella mitään muuta.
Lauantain jälkeen olen tasapainoillut ja keikkunut. Olen miettinyt sitä, kuinka itsekeskeinen saan olla. Kuinka kapeat lasit saan päähäni asettaa? Kuinka keskittynyt omaan elämääni saan olla? Eniten mieltäni on painanut ristiriita sisälläni: haluan auttaa, mutta toisaalta haluan keskittyä omaan elämääni. Haluaisin helpottaa toisten oloa, mutta samalla haluaisin elää itse helppoa elämää. Nyt kun on mahdollisuus ja vihdoin pystyn siihen. Pitkän ajan jälkeen. Onko itsekästä asettaa oma elämä tuntemattomien, apua tarvitsevien ihmisten elämien edelle?
Hän oli keski-ikäinen nainen. Hänelle oli tehty elinsiirto. Hän sai minut ajattelemaan. Olet niin nuori, jos vain jatkaisitkin omaa elämääsi. Jos en minä, niin kuka muu minun elämääni keskittyisi. Jos en minä, niin kuka muu elämääni eläisi. Jos en minä, niin kuka muu elämästäni iloitsisi. Jos en minä, niin kuka muu elämästäni olisi kiitollinen. Ainakaan siinä määrin kuin itse voisin.
Itkin viime yönä unissani. Toisinaan täysin tuntemattoman ja ulkopuolisen sanat ovat kultaakin kalliimpia. Kyllähän minä halutessani voin elämässäni myöhemmin alkaa todelliseksi auttajaksi.
Elina Heidi Rinkeli 
Tuli melkein tippa linssiin tätä lukiessa, sillä oon itse ajatellut samantyyppisiä juttuja viime aikoina, tai oikeastaan aina, kun olen kuullut vastaavia tarinoita ja tajunnut, että oikeastaan koska tahansa voi tapahtua ihan mitä tahansa. Oon tajunnut, että pitemmän päälle en varmaan pystyisi tekemään työtä, joka ei liittyisi ihmisten auttamiseen jollain tavalla 🙂 Mutta aika moni työ tietysti liittyy toisten elämänlaadun parantamiseen tai vähintään hyvän mielen tuottamiseen, ei pelkästään nää perinteiset terveydenhuoltoalan ammatit ja muut vastaavat 🙂
TykkääTykkää
Olet ansainnut elää ”helppoa” elämää, ilman turhia taakkoja olkapäillä. Se ei ole itsekkyyttä, vaan tervettä itsestä välittämistä. Muista se. ❤
TykkääTykkää
Kyllähän se aina liikauttaa ja kouraiseekin aika syvältä. On yllättävän rankkaa kuunnella, kun voi vain kuvitella, miltä toisesta on tuntunut tai tuntuu.
Mulla on itsellänikin jotenkin suuri auttamisvietti. Mutta ihan totta muuten. Kuten sanoit, moni työ liittyy toisen elämänlaadun kohentamiseen tai hyvän mielen tuottamiseen – eivät vain nämä kaikki perinteiset ammatit. Kiitti Nanna tästä ajatuksesta! :')
TykkääTykkää
Marma. ❤ Mä yritän!
TykkääTykkää