On. On, on. On sillä väliä. Että miten sitä vastaa toisen kysymykseen. Tai kuinka huomenen toivottaa. Ei olekaan samantekevää, katsooko vai katsahtaako. Nauraako vai naurahtaako. Nyökkääkö vai nyökähtääkö. Siis sanooko vai sanahtaako, halaako vai halahtaako tai toivottaako vai toivahtaako. Ja vaikka kaikki eivät oikeita sanoja taida ollakaan, niin tarvittavan ne kuitenkin ilmaisevat: puolittaisen, laimeuden ja  välinpitämättömyyden. Koska kuka haluaisi olla vain vasemman käden heilautuksen arvoinen? Varsinkaan henkilölle, jolle itse on valmis antamaan vähintäänkin joka toisen sekunnin omasta valveillaoloajasta. 

Kai kaikki haluavat mieluummin elää kuin vähän vain elähtää. Toisen kanssa. Muutoinhan sitä muuttuu näivettyneeksi, huonon elämän kuluttamaksi: miksikäs muuksi kuin elähtäneeksi.  

Arki on se näyttämö, jossa huomahtamisen sijaan huomioidaan toinen, tärkeä ihminen. Oli hän sitten perheenjäsen tai ystävä. Oikeasti koirallekin oman jakamattoman huomion antaminen sen pienen rapsutushetken ajan on itselle erityisen palkitsevaa: kokoaikaista harjoitusta siihen, kuinka oppia olemaan läsnä. Ja kun kerran hoksaa läsnäolemisen taidon omassa elämässä, esiintyy sitä sen myötä läheistenkin elämässä muunakin kuin pelkkänä sivuhenkilönä: oon täysillä mukana tässä jutussa, meidän elämässä.

Välinpitämätön asenne tai välinpitämättömäksi itsensä tunteminen syntyy usein jo vivahteesta: äänensävystä, tavun painotuksesta, puolisekuntia liian lyhkäisestä katseesta, tipahdellen tulevasta vastauksesta, ynähdyksestä tai ympäripyöreydestä. Mielestäni ei ole oikeastaan väliä, tunnistaako itse oman välinpitämättömyyden vai kokeeko toinen jonkun muun vuoksi itsensä välinpitämättömäksi ja tapahtuuko tunteen synty tahallisesti vai tahattomasti, kestääkö se vain hetken vai jatkuvasti. Välinpitämättömyys lähipiirissä loukkaa aina – jopa sen levittämisen tunnistaminen itsessä kivistää ikävästi.

Mietinkin, kuinka arjen tahatonta, hetkittäistä välinpitämättömyyttä saisi torjuttua.

Voihan sitä aivan hyvin vastata mmmh tai aaah tai justjuu. Niin, samalla kun seikkailee omissa ajatuksissa kaukana alakerran koppalakillisesta tai kysymyksen esittäneestä. On kuitenkin mahdollista myös valita puolittaisuuden sijaan pysähtyminen, jättää omat ajatukset hetkeksi odotukselle ja muminan sijaan reagoida kysymykseen oikeasti kiinnostumalla: ihanko tosi, mistäs kuulit, kertoisitko lisää. Ajattelen usein, että haluan omalla huomioimisellani ikään kuin kiittää toista siitä, että tämä on juuri minulle tahtonut kertoa asiansa. 

Voihan sitä tietysti kaupungilla käsi kädessä kulkiessa vain löysästi lerputtaa kättä toisen kädessä. Pysyy se siinä ihan yhtä hyvin – ainakin jos toinen on yhtään mukana jutussa. Mutta jos edes hetkittäin hiukan puristaa kädestä tai vaikkapa kohentaa otetta, tuntuu käsikkäin käveleminen yhtäkkiä aivan erilaiselta: ai, en mä olekaan raahattava riippakivi, vaan kiinnipitämisen arvoinen. Huomaamaton, puolikin sekuntia kestävä ele helposti pyyhkäisee välinpitämättömyyden tunteen mielistä.

Toivon, että kaiken kiireen keskellä ehtisin itsekin katsahtamisen sijaan katsoa useammin ja pidempään minulle tärkeitä ihmisiä silmiin. Koska viimeksi olet keskittynyt keskeytymättömästi toisen silmiin vähintään viiden sekunnin ajan?  Tottumattomalle yllättävän pitkä aika.

Tekee muuten terää.