Joskus on palattava taaksepäin, jotta voi tuntea olevansa perillä.
Se on vähän kuin olisi seisonut maaliviivan paremmalla puolella – ensimmäisenä – jo tovin, mutta voitosta huolimatta sitä tuntee pakottavaa tarvetta palata vielä radan varrelle poimimaan kyydistä tipahdelleita asioita: vanhaa hikinauhaa ja kotiavainta. Jotakin tunnepitoista ja toisaalta myös erittäin tärkeää. Sellaista, jota ilman voittokin maistuu laimealta. Sillä se oleellisin puuttuu. Puuttuu tunne, että kaikki on korjattu – talteen ja kuntoon elämässä.
Elämässä voi luopua asioista kahdella eri tavalla. Joko kauniissa sovussa itsensä kanssa tai väkisin ja itsensä pakottamana. Ensimmäistä ajaa suurempi – positiivinen – voima: on helppoa luopua, sillä se tuntuu täydellisen oikealta ratkaisulta, rehellisestikin ajateltuna. Mutta jos asian poistaminen elämästä tapahtuu pakon sanelemana, jättää se kalvavan tunteen sisälle: kaipuun entiseen ja onnelliseen. Tiedätkö, siihen ”vanhaan hyvään”, silloin ”auvoisina päivinä”. Ja vaikka itse asiaa ei elämäänsä myöhemmin erityisemmin kaipaisikaan, muodostaa se silti väkisinkin ammottavan aukon syvälle sisälle. Mun on pakko täyttää se. Ottaa askelia taaksepäin ja palata hetkeksi entiseen. Korjata laastiämpärin kanssa vahingot.
En kadu elämässäni mitään. Ainakin yritän olla katumatta. Päätöksentekohetki on aina yhtä todellinen ja vaikea eteen sattuessaan. Kaikkiin valintoihin on aina, ainakin aikanaan, ollut syynsä – oli se sitten tunne, sairaus tai jokin aivan muu. On elämässäni kuitenkin asioita, jotka vaativat muutamien askelien verran taaksepäin palaamista. Sellaisia menneiden kömmähdyksiä, jotka kaipaavat tätänykyä laastilla paikkaamista. Ja oikeastaan teen tuota työtä vihellellen: tuntuu hyvältä saada muistella vanhaa ja siten alkaa tuntea itsensä taas ihan Rinkeliksi. Eli aukottomaksi ja reiättömäksi.
Eilen söin hampurilaisen ranskiksilla. Siitä on jokunen vuosi, kun ole viimeksi niin tehnyt. Tarkemmin ajateltuna kuutisen vuotta. Kuusi vuotta sitten hampurilainen oli yksi (pieni) asia kaiken sen muun joukossa, josta revin itseni irti. Ensin en sallinut, sitten en enää uskaltanut, seuraavaksi en viitsinyt, en kai jossain määrin halunnutkaan ja lopulta se vain jäi. Unohtui, mutta jätti pakottamisesta syntyneen aukon. Ja vaikka euron juusto onkin vain yksi onneton lätty, on se merkitykseltään huomattavan suuri: paluu takaisin.
Ei, ei mulle kyllä käynyt niin. Ihan yhtä hyvältä se soossi siellä välissä maistui kuin ennenkin.
Elina Heidi Rinkeli 
Olen susta Elina ylpeä, sillä niin kuin itsekin sanoit että hampurilainen on paluu takaisin. Ja eikö ollutkin kiva huomata, että se maistuukin ihan hyvälle 😉 Nyt voit joskus ehkä toistekin antaa itsellesi luvan syödä hampurilaisen. Uskon, että huomasit ettei se olekaan niin paha asia 🙂 Terkuin Mia
TykkääTykkää
Tykkään kyllä niin paljon sun blogista, lemppari kaikista mitä seuraan! Hienoja ja aitoja oivalluksia pienistä ja isommista asioista, antaa ajattelemisen aihetta ja uusia näkökulmia. 🙂 Ja haen nyt keväällä lukemaan biokemiaa joten kaikki edellisten postausten biologian ja kemian viittaukset on tarkasti bongattu! 😀
TykkääTykkää
Hih, tulipas taas niin itseni tästä mieleen. Se päivä, kun söin ensimmäistä kertaa hyvillä mielin pizzaa vuosikausiin. Piti ihan kaivaa tekstikin aiheeseen liittyen http://blogit.fit.fi/sairaankaunismaailma/taman-paivan-tulen-muistamaan-ja-pitkaan/
Oon susta ylpeä Elina, tosi ylpeä. ❤
TykkääTykkää
Ihana Mia. ❤ Ja jep, vaikka se ei nyt ollut mikään suuri tai pelottava juttu, niin oli se silti merkitykseltään iso - just kuten sanoit. Kyllä mä varmasti syön toistekin ja aikasemmin kuin kuuden vuoden kuluttua. 😀
TykkääTykkää
Voi ääks, miten ihanasti sanottu! Kiitos, Emmi. :') Tosi kiva, kun oot viihtynyt tekstien parissa.
Ja hei, siistiä! Mä tykästyin itse myös biokemiaan. Tosi paljon tsemppiä – kyllä sä sisään pääset! 🙂
TykkääTykkää
Hihi, hei mä muistan tuon tekstin! <3
Marissa, oot niin ❤ Kyllä mun (meidän) onnelliseen elämään kuuluu hampparitkin (ja pizza). 😀
TykkääTykkää
Ihanaa, kun uskalsit!
Itselläni on samankaltainen kokemus hampurilaisen syömisestä. Ensin totaalikieltäytyminen ja ehdottomuus sen suhteen. Sitten välinpitämättömyys, mutta toisaalta myös suunnaton ahdistus, jos hampurilaisen syömistä ehdotettaisiin. Pieni uteliaisuus ja rohkeuden poikanen ovat kuitenkin majailleet mielessäni. Mitä jos kuitenkin kokeilisi? Mitä pahaa siinä olisi? Tykkäsinhän ennenkin… Ja niin, todettavahan se oli: voi tätä uudestaankin syödä. Yhtä hyvää, kuin ennenkin.
Tiedän- pieni juttu muille, mutta miten suuri juttu itselle!
Myös noiden ei-niin-terveellisten ruokien salliminen itselle on tärkeää. Tarkoitan tuota siinä mielessä, että omat rutiinit ja kurinalaisuudet eivät muodostuisi liian ehdottomiksi, vaan tasapaino ja rentous elämään voisi säilyä.
Rohkeutta ja rentoutta sinulle! 🙂
TykkääTykkää