aitous · ajatuksia · elämä · työ

Otan oppia, hippipappa.

”Minulle on niin tärkeää saada toinen ihminen hymyilemään – jopa naurahtamaan.”
Se oli toki kauniisti sanottu. Sanojen lisäksi niiden lausujasta houkuva vilpittömyys todellakin sai hymyn huulille, en voi kiistää. Oikeastaan koko tilanne tuppasi naurattamaan (myös jonon seuraavaa pariskuntaa), kun tämä muuan hippipappa tervehti minua iloisesti ”moikka hoikka”. Tarkemmin ajateltuna äärimmäisen nerokasta – sillä mitäpä muutakaan nainen haluaisi kuulla? Luulen hippipapan olleen hyvinkin karismaattinen nuorimies vuosikymmeniä sitten. Olihan hänessä selvästi särmää edelleen.
Mutta sen kaiken hämmennyksen, naurunpyrskähdyksen ja hymyn keskellä. Niin minä olin hivenen poissa tolaltani. Parin minuutin kohtaamisen aikana – kohtaamisen, jonka piti olla aivan tavallinen kolmekuuskytkiitosmoimoi – ehdin käydä lähes koko laajan tunneskaalani läpi. Tuo nauru ja huvittuneisuus nimittäin vaihtuivat pian myötätunnon ja ymmärryksen kautta väkisin silmäkulmiin puskeviin tippoihin. Miksi?
Se oli niin suoraa, että kirvoitti kyyneleet silmiin. Se oli niin tilanteeseen sopimatonta. Itse asiassa ihan täysin sopivaa, mutta äärimmäisen odottamatonta. Syy, miksi sanat tuntuivat kuin teräviltä piikeiltä, vaikka olivatkin aivan ihania. Ne eivät tulleet  mutkan kautta, niitä ei oltu verhottu kiertoilmauksilla eikä niiden sanominen edellyttänyt minun tuntemista. Niiden sijaan olisi kaikkien kaavojen mukaisesti pitänyt tokaista vain hätäisesti jo kiits mo. Sinä hetkenä ymmärsin taas jotakin elämästä: kuinka helppoa ja vaivatonta onkaan kulkea eteenpäin samalla tavoin kuin aina, samalla tavoin kuin muut, yleisesti totutun tavan mukaan ja kuinka hätkähdyttävältä harvinaisuudelta suoraan lausutut sanat voivatkaan tuntua.
Minä olen itsekin usein sortunut siihen – siis itsestäänselvänä pitämiseen eli eräänlaiseen mutkallisuuteen. Tottakai läheiseni tietävät, että haluan heille vain kaikkea hyvää. Tietysti ystäväni tietävät, että tulen onnelliseksi heidän hymyistään. Aivan varmasti äiti tietää, että tekisin mitä vain hänen puolestaan. Mutta kuinka monta kertaa olen sanonut tuon kaiken kasvokkain suorilla sanoilla? Monessa asiassa olen usein automaattisesti olettanut, että se aina päässäni ollut ajatus on selkeänä tiedossa myös toisen mielessä. Jos en kuitenkaan koskaan ole ääneen sanonut asiaa, voi todellisuudessa sen olemassaoloa loppujen lopuksi toinen vain arvailla. Niinhän se kai on. 
Myöhemmin yrittäessäni kertoa hippipapasta työkaverilleni kohtasin yllättäviä haasteita. Ei ollutkaan aivan helppoa yrittää sanoa niin alastomia sanoja ääneen – ei, vaikka siteerasinkin vain hippipappaa, eivätkä sanat olleet omiani.
Pelästyin jopa hivenen sitä, kuinka vaikealta tuntui käyttää ääneen paljaita sanoja.  

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s