Olen salaa mielessäni ajatellut, että iloisena oleminen on aika rankkaa. Työtäkö se on? Oikein isoon iloon on sijoitettava voimavaroja, jotta siitä saisi ammennettua itselleen. Ilo vie mukanaan, mutta jättää jälkeensä uupumuksen. Suuri ilo on kuin mäen huippu, josta on joskus vähintäänkin hetkeksi laskeuduttava tavalliseen tasaisuuteen. Kaikesta vaivannäöstä huolimatta ilon tunteminen on kannattavaa: se parantaa elämänlaatua huomattavasti. Aika heikosti ilman sitä kai tulisi toimeen.

Muuten hei. Eihän mikään tunnu niin rankalta sitten, kun ymmärtää jakaa ponnistuksen jonkun kanssa. Kauppakassien kantaminen, mattojen tamppaaminen, perhepizzan syöminen. 

Iloisuuskin on helpompaa, kun tekee ja tuntee sitä toisen kanssa. 

Jos yksin yrittää pitää yllä positiivista fiilistä ja lähetellä iloisia viboja, elämä muuttuu äärettömän rankaksi. Ihmisten omat ilot ikään kuin ruokkivat toinen toisiaan: yhdistyvät ja kasvavat yhdeksi suureksi ilmapiiriksi, joka pysyy yllä kuin itsestään. Helppoa, ei enää rankkaa. Sen vuoksi onkin kai tärkeää löytää omaan elämään ihmisiä (ja hauvoja), joiden seurassa on… kivaa. Tiedätkös, hyvä olla ja onnellinen olo. 

Olen iloinen, että voin tuntea iloa yhdessä elämäni ilojen kanssa.