ajatuksia · kiitollisuus · oma elämä · onnellisuus · työ

Paras liemi, jossa oon lillunut.

Millaisissako?

Kaikenlaisissa. Kirkkaassa, sakeassa, hirvittävän paksussa. Kuravedessäkin. Soppaa, sylttyä, sosekeittoa. Joskus jopa tuloksena on ollut muussia.

Niin siis. Monenlaisessa liemessä mut on keitetty. Ja onhan se kasvattanut hirvittävän paljon, vaikka pitkältä ja raskaalta keittoaika on välillä tuntunut.

blogi73

Tänään oli tosi kivaa töissä.

Mä vähän pelästyin itsekin, kuinka vastaus kysymykseen tuntui mun suuhun niin hirveän vieraalta. Todellako sanoin sen aivan ensimmäistä kertaa? Todella. Kai.

Toisaalta hurjaa huonolla tapaa. Toisaalta hurjaa hurjan hyvällä tapaa.

Ja kolmanneksi hurjan avartavaa. Että voi päästä tekemään sellaisia juttuja sellaisten ihmisten kanssa, joiden parista ei ole heti hurjan kiire kotiin kellon kilahtaessa.

Toivottavasti mä hymyilen töistä kotiin ajellessani kesän jokainen päivä.

Ihan paras liemi.

 

aitous · ajatuksia · elämä · työ

Otan oppia, hippipappa.

”Minulle on niin tärkeää saada toinen ihminen hymyilemään – jopa naurahtamaan.”
Se oli toki kauniisti sanottu. Sanojen lisäksi niiden lausujasta houkuva vilpittömyys todellakin sai hymyn huulille, en voi kiistää. Oikeastaan koko tilanne tuppasi naurattamaan (myös jonon seuraavaa pariskuntaa), kun tämä muuan hippipappa tervehti minua iloisesti ”moikka hoikka”. Tarkemmin ajateltuna äärimmäisen nerokasta – sillä mitäpä muutakaan nainen haluaisi kuulla? Luulen hippipapan olleen hyvinkin karismaattinen nuorimies vuosikymmeniä sitten. Olihan hänessä selvästi särmää edelleen.
Mutta sen kaiken hämmennyksen, naurunpyrskähdyksen ja hymyn keskellä. Niin minä olin hivenen poissa tolaltani. Parin minuutin kohtaamisen aikana – kohtaamisen, jonka piti olla aivan tavallinen kolmekuuskytkiitosmoimoi – ehdin käydä lähes koko laajan tunneskaalani läpi. Tuo nauru ja huvittuneisuus nimittäin vaihtuivat pian myötätunnon ja ymmärryksen kautta väkisin silmäkulmiin puskeviin tippoihin. Miksi?
Se oli niin suoraa, että kirvoitti kyyneleet silmiin. Se oli niin tilanteeseen sopimatonta. Itse asiassa ihan täysin sopivaa, mutta äärimmäisen odottamatonta. Syy, miksi sanat tuntuivat kuin teräviltä piikeiltä, vaikka olivatkin aivan ihania. Ne eivät tulleet  mutkan kautta, niitä ei oltu verhottu kiertoilmauksilla eikä niiden sanominen edellyttänyt minun tuntemista. Niiden sijaan olisi kaikkien kaavojen mukaisesti pitänyt tokaista vain hätäisesti jo kiits mo. Sinä hetkenä ymmärsin taas jotakin elämästä: kuinka helppoa ja vaivatonta onkaan kulkea eteenpäin samalla tavoin kuin aina, samalla tavoin kuin muut, yleisesti totutun tavan mukaan ja kuinka hätkähdyttävältä harvinaisuudelta suoraan lausutut sanat voivatkaan tuntua.
Minä olen itsekin usein sortunut siihen – siis itsestäänselvänä pitämiseen eli eräänlaiseen mutkallisuuteen. Tottakai läheiseni tietävät, että haluan heille vain kaikkea hyvää. Tietysti ystäväni tietävät, että tulen onnelliseksi heidän hymyistään. Aivan varmasti äiti tietää, että tekisin mitä vain hänen puolestaan. Mutta kuinka monta kertaa olen sanonut tuon kaiken kasvokkain suorilla sanoilla? Monessa asiassa olen usein automaattisesti olettanut, että se aina päässäni ollut ajatus on selkeänä tiedossa myös toisen mielessä. Jos en kuitenkaan koskaan ole ääneen sanonut asiaa, voi todellisuudessa sen olemassaoloa loppujen lopuksi toinen vain arvailla. Niinhän se kai on. 
Myöhemmin yrittäessäni kertoa hippipapasta työkaverilleni kohtasin yllättäviä haasteita. Ei ollutkaan aivan helppoa yrittää sanoa niin alastomia sanoja ääneen – ei, vaikka siteerasinkin vain hippipappaa, eivätkä sanat olleet omiani.
Pelästyin jopa hivenen sitä, kuinka vaikealta tuntui käyttää ääneen paljaita sanoja.  
huumori · kassalla · työ

Kassalla osa 5: tätijät.

[Huomioithan, että teksti ei sisällä pahansuopaisuutta, vaan on kirjoitettu hymy huulilla. Luethan siis letkeällä mielellä ja pilke silmäkulmassa. Teksti yleistää karkeasti, eikä osoita sormella yksittäistä henkilöä tai tapahtumaa. Mielikuvitusta suurelta osin.]

Me syötiin jo karjikset. Eli montako karjalanpiirakkaa teillä on. Tai oli yhteensä? No, me syötiin edelleen karjikset tuossa jonotellessa (eli laske itse). Okei. Te söitte, vai Pirkko ja Petteri söivät? Ei me jakseta tällasta nyt. Meillä on köntsät housuissa ja kiire piltille. Okei. Eli kolme karjista, kassaneiti lopulta huokaisee. Ei, kun me syötiin kaksi. Luonnollisesti! Usein tässä vaiheessa kassaneiti on kyennyt jo virittäytymään samalle tasolle asiakkaidensa kanssa: ja montakos pillimehua me juotiin?
Siten lajin yleistynyttä nimitystä lapselliset aikuiset (lat. tätijät)  voidaan lähestyä kahdesta eri suunnasta, jotka molemmat ovat omiaan kuvaamaan kantapopulaatiota: 1. _lapselliset_ aikuiset, jakautuu alaryhmiin a. jokumenijossainvaiheessaomaalapsuuttapieleen b. lastensa myötä taantuneet sekä 2. aikuiset_lapsukaisineen_, alaryhminään a. eihuvita b. eijaksa c. muutenvaaneikiinnosta.

Kärsivällisyys on ehdoton hyve, mitä tulee kassaneitiin. Tai hänen ammattitaitoonsa. Kun joutuu ihan aikuisten oikeasti keskustelemaan (ainakin muodollisesti) aikuisen ihmisen kanssa siitä, onko aikoja sitten jo sulanut, tahmainen Pätkis pakko saada lapsen kädestä pois ostotapahtuman – edes viivakoodin lukemisen – ajaksi, ovat hermot toisinaan koetuksella. Kahdeksantuntia takana, sitkeää kuolaa valuva käsi tanassa ja työpaikalla sallitun desibelirajan ylittävä kiljunta korvissa eivät varsinaisesti kysy muuta kuin itsehillintää.
Tunnusomaisista piirteistä parhaimpia lienevät kaiken tukkiva vaippavuori liukuhihnalla, epämääräisten eritteiden peittoamat Angry Birds -vanukkaat, kolmatta viikkoa pesemättä oleva hiuskasa sykeröllä (pikkumyyn tapaan), mikä on yhä yleistymään päin myös lajin miespuolisten keskuudessa sekä sadasta ja yhdestä (erilaisesta) Piltti-purkista koostuva ostoskassi.
Tieteellinen nimi tätijät viittaa lajin sisäiseen kulttuurimuotoon, tädittämiseen. Tädittämistä ilmenee kaikenikäisten kassaneitien liukuhihnoilla, sen enempää rypyistä riippumatta. Nimi tätijät sisältää myös ostokontaktissa hyvin usein esiintyvän äidillisen otteen, jota kuvaa hyvin substantiivin monikko pätijät. Ohjeistetaan, vaaditaan ja annetaan kuulua, luonnollisesti kassaneitiä kuuntelematta. Hyvin yleinen, kassaneidille osoitettu, fraasi onkin; Joo, meillä ei oo passia, mutta voisiko täti antaa meille ihan oman pussin?
Huomionarvoista on kuitenkin kelpopilttien esiintyvyys populaatiossa. Kelpopiltit (muut kuin karjalanpaistit) ovat harvassa, mutta sattuessaan kassalle tätijän kärryissä rauhaisasti istuen, pelastavat he usein jo pelkällä olemuksellaan jopa ryhmän aikuiset_lapsukaisineen_, c. muutenvaaneikiinnosta yksilön hänen omalta käytökseltään. Tai ainakin lieventävät kassaneidissä mahdollisesti ilmeneviä lieveilmiöitä.

huumori · kassalla · treeni · työ

Kassalla osa 4: Juttauskoutuneet

 [Huomioithan, että teksti ei sisällä pahansuopaisuutta, vaan on kirjoitettu hymy huulilla. Luethan siis letkeällä mielellä ja pilke silmäkulmassa. Teksti yleistää karkeasti, eikä osoita sormella yksittäistä henkilöä tai tapahtumaa. Mielikuvitusta suurelta osin.]
Siis Jorma, mitä nää on? Toisinaan on tilanteita, jolloin on oman itsensä ja oikeastaan ihan kaikkien osapuolten parhaaksi parempi leikkiä näkymätöntä. Vaihtoehtoisesti hipihiljaa piippailevaa kassaneitiä. Katse ostoksiin luotuna, pienintäkään hymynkaretta huulille päästämättä, vahingossakaan tilanteeseen puuttumatta. Ja kun Jorma suuntaa katseensa ilmassa roikkuvaan omenapussiin kieltäen poimineensa kahta kiiltelevää, suorastaan syntisen punaista hedelmää, on kassaneidin ehdottomasti syytä keskittyä ainoastaan parsakaalin tarralapun suoristamiseen. Rouva, saamme ne paholaiset kyllä kuitilta pois… Kassaneidin hyväntahtoinen ja vilpitönkin ele saattaa nostaa yhäkin voimakkaamman myrskyn kassasaarekkeessa. BANAANEITA! Kiekaisu kertoo tilanteesta useissa tapauksissa suhteellisen paljon. Jutta sanoi banaania, Jutta kirjoitti banaania kaardion jälkeen ja banaania lointontajien jälkeen! Tilanteessa kassaneitikin on usein jo valmis syöksymään osastolle Jorman sijaan hakemaan terttua. Mikä aina ei ole rationaalisin ratkaisu, sillä uhkaavasti bullmaista käyttäytymistä lähentelevä rouva ei vielä ole päässyt keississä kohtaan Pirkka vai Chiquita. Eikä valinta tällöin ole sen enempää Jorman kuin kassaneidinkään käsissä.
Ruokavalioheränneet, alalahkonaan ”ruokavalioheränneet”, jakautuu tutkijoiden nykytietämyksen mukaan yhäkin useampaan haaraan. Karppaus, nutraus ja lotraus ovat saaneet rinnalleen kokonaisen maitorahka-alakulttuurin.
Juttauskoutuneet luokitellaan juurikin tähän räjähdysmäisesti paisuvaan alakulttuuriin. Observointi on osoittanut niin vahvoja yksilöille yhteisiä toimintamalleja sekä ulkoisia seikkoja, että kassaneitien mukaan pian on syytä alkaa puhua jo täysin omasta, eriytyneestä lajista. Juttauskoutuneiden populaatio jäljittelee ikäjakaumaltaan Gaussin käyrää, jossa selkeästi vinhaa vauhtia keski-ikäistyvät ja jo tuon rajan hiuksen hienosti ylittäneet rouvashenkilöt kuuluvat selkeästi väkkyrän leveimpään kohtaan. Helppoja tunnusmerkkejä ovat myös kahteen pussiin (varmuuden vuoksi) pussittettava pakasteseiti annospaloina, omaan pussiinsa laitettava kasa parsakaalia, pakasteesta nekin, kaloriton boysenmarjalisäainelitku sekä ne banaanit. Ostokset, ne nostellaan ylpeästi hihnalle. Toisinaan voi kassaneiti saada itsekin merkitseviä katseita, joilla selkeästi pyritään viestittelemään fit-elämäntavan ilosanomaa. Ainoastaan maitorahkojen latominen hidastaa ostoprosessia hivenen, kun elämäntaparemontoijan naama vääristyy jo valmiiksi mutrulle karvaan maun muistelusta. Äärimmäisissä tapauksissa kymmenien rahkapurkkien seasta voi kassaneidin käteen sattua myös Kalinka, joka kuitenkin useimmissa tapauksissa on peitelty huolellisesti Kg-lehden alle. Sitä paitsi sehän menee isännälle.
Itse maksutapahtuma ei tuota yleisesti ongelmia. Onhan maitorahkojen kulkeminen piippauksen kautta jo puoli voittoa, mistä on syytä olla ylpeä. Koutsikin taputtaisi päähän ja lupaisi varmasti vapaasyöntipäivän. Toisinaan heikoimmilla yksilöillä ensimmäisen numeron pin-koodista näppäiltyään tapahtuu kuitenkin hetkellinen romahdus; juttauskoutunut syöksyy viimehetken apajille ja nakkaa terävällä, harjautuneella liikkeellä Marssin kassaneidin hyppysiin. Pistsamaan. Tällöin kassaneidin on syytä välttää turhaa katsekontaktia ja ainoastaan huomauttaa kohteliaasti kolmesta puuttuvasta pin-koodin numerosta.
 Yksilö ikäjakauman alkupäästä pakasteparsakaaleineen.
huumori · kassalla · työ

Kassalla osa 3: onksihanpakko

[Huomioithan, että teksti ei sisällä pahansuopaisuutta, vaan on kirjoitettu hymy huulilla. Luethan siis letkeällä mielellä ja pilke silmäkulmassa. Teksti yleistää karkeasti, eikä osoita sormella yksittäistä henkilöä tai tapahtumaa. Mielikuvitusta suurelta osin.]

Onko ihan pakko? Suhteellisen nopeasti yleistyvä kysymys asiakaspopulaatiossa. Kassaneiti kuulee erilaisia variaatioita kysymyksestä tätänykyä jo harvasen päivä. Itsestäänselvyys on muuttunut asiakkaiden mielissä vapaaehtoiseksi. Johtuneeko nykypäivän kiireestä, rapistuneesta fyysisestä kunnosta, viitsimättömyydestä, kykenemättömyydestä vai yhä vain asiakaslähtöisemmästä kaupankäynnistä. Ystävällisesti kysymykseen vastaamisesta ei tee haastavaksi toistuvuus ja samojen asioiden kertaus – siihen hymyilevä asiakaspalvelija on rutinoitunut – vaan ennemminkin ongelmia aiheuttaa lokeroimattomien yksilöiden reaktiot vastaukseen kyllä, jokainen erilainen jugurttipurnukka on nostettava hihnalle. Suuttumus ja phyi lienevät yleisimpiä vastareaktioita.

 
Jos onksihanpakko-kysymykset rajoittuisivat vain jugurttipurkkeihin ja kevyisiin vessapaperipakkauksiin, kassaneidiltä ei vaadittaisi kuin parin sekunnin pidempään kestävä aito hymy pehmentämään tilannetta. Piip ja tilanne selvitetty ilman turhaa kitkaa. Mutta kun vaaditaan puolen kilon ylittävän (kalja)pakkauksen hetkellistä nostamista, eli toisten mielestä kohtuuttoman suurta voimainponnistusta itse asiakkaalta, ei tilanteesta kassaneiti selviäkään enää ilman konditionaalia. Rouva, herra, jos voisitte pyöräyttää sitä tässä, lukisin viivakoodin. Suureen osaan asiakaskunnasta vilpitön, kohtelias pyyntö puree. Niin, toisaalta. Paras purrakin, sillä ei, meillä ei ole pikakoodeja ykköskaljalle, ei kakkoskaljalle, eikä valitettavasti sille kolmoselle tai kiinalaisellekaan.
 
Kassaneidille on yllättävän haastavaa yrittää kertoa kymmenettä kertaa jugurttitarjouspäivänä kyllä, maku mansikka on nostettava hihnalle samaan tapaan kuin päärynäkin, mukaan lukien mustikka että banaanikin. Samalla kun on pidettävä mielessä, että kyseinen rouva kuulee ensimmäistä kertaa, ettei edes metsämarja tee poikkeusta.
 
Toisaalta aina on poikkeuksiakin. Heitä harvinaisuuksia, jotka selkeästi ovat innokkaita itsepiippailijoita. Kun itsepiippailija heilauttaa oma-aloitteisesti ja omin kätösin muovipussin kulman viivakoodinlukijaan, kokeneempikin kassaneiti kavahtaa. Ei ehkä niinkään asiakkaan käytöksestä, sillä se voi olla hyvinkin ennustettavissa, mikäli kyseessä on kantis, vaan ennemminkin kassaneidin omalle reviirille tunkeutumisesta. Puolustautumisvaistot heräävät: hei wouuuu, vähän takapakkia pliiiis. Käytöksellään asiakas saattaa viestiä ihan vain hyväntahtoisuuttaan, minäpä avitan hieman, mutta myös pönkittää omaa kantisegoaan – missä ei sinänsä ole mitään pahaa. Iloiset kantikset ovat usein kassaneidin suosikkeja.
 
Kuitenkin, huolestuttavaa on onko ihan pakko -mentaliteetin leviäminen koskemaan, no, vähän kaikenlaista. Vielä maksamaton kenkä on otettava pois jalasta maksun ajaksi, myös kuolainen, parhaat hetkensä nähnyt Pätkis on saatava Pirjon nakkisormista viivakoodin lukemisen ajaksi. Se, että kassaneidin tervehdykseen vastataan luettelemalla, kuinka monta maitoa, piimää, ruislimppua ja ananaspurkkia tänään on, ei varsinaisesti nopeuta yhtään ostotapahtumaa, pikemminkin päinvastoin. Kassaneidin on siitä huolimatta saatava kurkata kärryyn ja varmistettava jaa montakos maitoa, piimää, ruislimppua ja ananaspurkkia tänään siis olikaan. Alkujaan hyvät tarkoitusperät saattavat kääntyä asiakasta itseään vastaan.
 
Jos onksihanpakko-kulttuurin leviäminen asiakaspopulaatiossa yhäkin lisääntyy ja yleistyy samaa tahtia, on odotettavissa suuri murrosaika. Ei ole kuin ajan kysymys, koska ensimmäinen hei onko ihan pakko maksaa -kysymys heitetään ilmoille. Ja silloin. Silloin ovat padot murtuneet totisesti.
 
Se sunnuntai. Se oli taistelua alusta loppuun. Tuplapalkka mielessä, yhdeksän tuntia edessä. Kuoleman väsyneenä. Selvittiin. 🙂
huumori · kassalla · työ

Kassalla osa 2: villakangastakkiväestö.

[Huomioithan, että teksti ei sisällä pahansuopaisuutta, vaan on kirjoitettu hymy huulilla. Luethan siis letkeällä mielellä ja pilke silmäkulmassa. Teksti yleistää karkeasti, eikä osoita sormella yksittäistä henkilöä tai tapahtumaa.]

Jos tätä juttua kirjoittaisi ivaavalla otteella, olisi selkeää käyttää adjektiivia pistävä. Mutta vieno käy ihan yhtä hyvin.

 
Vieno giorgioarmani leijailee nenään. Se enteilee aika usein hyvää; ei tarvitse huutaa kurkku käheänä kolmeseiskyt, vaikka vastaus on joka tapauksessa ytimekäs mitäh. Eikä tarvitse yrittää naurahtaa uskottavasti ja väkisin miljoonaan kertaan kuullulle hauskalle heitolle. Villakangastakkimiehet solmiolla ovat lähes poikkeuksetta kivoja asiakkaista; hiljaisia, ripeitä ja asiallisia. Suoraan asiaan, aikaa säästellen. Se on se koulutus ja lukeneisuus. Äiti on aina sanonut. Sivistynyt ihminen osaa käyttäytyä. Vaikka Jim-patukka vierähtäisikin väärälle puolelle kapulaa. Tosin mahtuu suureen tavarataloon heitäkin, joiden korkeakoulupaperit eivät riitä asialliseen käytökseen. Se syö kyllä aika paljon uskottavuutta, silloin ei edes Turo Tailorin puku auta. Enää.
 
Villakangastakkimiehet solmiolla voidaan erotella kahteen ryhmään sen mukaan, mitä he haluavat ympäröiville ihmisille sanattomasti viestittää – sen businessin lisäksi tietenkin. Joko irtojauhelihat, serranokinkut ja kiinalaiset olueet pakataan yksinkertaisesti muovipussiin sen enempiä miettimättä – Lumia kun piipittää jo taskussa – tai vaihtoehtoisesti esiin kaivetaan rouvan mukaan pakkaama kangaskassi, joka voi olla a. oman yrityksen keikkuva mainos b. voittoatavoittelematon, rauhaa tai delfiinien oikeuksia huutava tietopläjäys. Se message vähän riippuu, mikä kädessä kauppareissulla roikkuu.
 
Niin, on tietenkin olemassa myös villakangastakkirouvia nahkasaappailla. He eivät oikeastaan linkity aiemmin kuvailtuun millään muulla tavoin kuin ulkoisella habituksellaan. Nenään leijailee usein diori. Saapasnaiset eivät ole erityisen ystävällistä asiakaskuntaa, eivätkä aina kovin helppoakaan. Harkitun hienovarainen ylimielisyys ja ylenkatsominen sekä herkeämätöntä huomiota huokuva asenne ovat hyviä tunnusmerkkejä. Poikkeus ryhmään ovat handsfree-rouvat, jotka kyllä hölöttävät tärkeänä, mutta eivät vahingossakaan kassan takana istuvalle. Minkäänlaisesta huomioimisesta puhumattakaan. Niin, muulloin kuin kassan tehdessä tai sanoessa virheen.
 
Villakangastakkiväestö ilmestyy lihatiskien ja leipämyynnin eteen ilta-aikaan – stressaantumaan vielä vähän lisää. He eivät vahingossakaan edes koske tarjouksessa oleviin valmishamppareihin, vaan kiertävät laarit kaukaa. Mieluiten läheltä irtohomejuustoja. Poikkeuksetta kärryissä kilisee pullokassi maanantaista perjantaihin. Pussin sisälle kassaneiti harvoin pääsee kurkistamaan, sillä pussia vain heilautetaan sanattomasti piippailun lomassa. Luultavasti kuitenkin jotakin kermalikööriä ja pientä naukkailuun sopivaa. Finlandiaa.
Rauhallista itsenäisyyspäivää! Tänään moni kassaneitikin viettää ansaittua vapaapäivää hurjan vilkkaan eilisen jälkeen. 🙂
huumori · kassalla · työ

Kassalla osa 1: nuoret poikamiehet.

[Huomioithan, että teksti ei sisällä pahansuopaisuutta, vaan on kirjoitettu hymy huulilla. Luethan siis letkeällä mielellä ja pilke silmäkulmassa. Teksti yleistää karkeasti, eikä osoita sormella yksittäistä henkilöä tai tapahtumaa.]

Siinä ne kulkevat. Yksi. Kaksi. Kolme. Valkosipulia jonossa. Piip. Piip. Piip. Jokaisella oma tarra kyljessä. Sama pätee kurkkuihin. Söpöä. Ymmärrettävää, että keskittyminen menee koko ostosprosessin läpiviemiseen. Onhan se aikamoista. Ilman äitiä. Sipsipussi, einesateria ja – aivan selvästi ainekset jonkinmoiseen jauhelihakastikkeeseen sekä fetasalaattiin. Kalliiseen fetasalaattiin. Muussa voi pihistellä, mutta juuston kanssa ei. Eli naisen kanssa. Selvästi illallisvieraita tulossa. Aivan liian selkeää. Viinipullo kainalossa, hivenen hermostunut olemus. Hihi. Rauhoitu hyvä nuori mies, hyvin se menee! Et varmasti ota rohkaisuryyppyä. Et tarvitse. Ainakaan koko sikspäkkiä.

 
No, se vähän vaihtelee. Toiset ovat todella kohteliaita ja uskaltavat reilusti katsoa silmiin. Todistavat täysi-ikäisyytensäkin saatesanoilla juu, totta kai, näin ole hyvä. Toiset vain murahtavat ein kysymykselle etukortista. Murahtelevat nuoret miehet taas haarautuvat alalajeihin 1.) oikeasti vihaiset ja 2.) ihan liian ujot a. hymyilevien naisten kanssa b. yleisesti sosiaalisessa kanssakäymisessä. On ennemminkin sääntö kuin poikkeus, että muovipussi unohtuu laskusta. Reagointitavat taas vaihtelevat täysin tyypin mukaan; joko viidenkympin ostokset sullotaan pikkumuovipusseihin (mikä on saavutus siitäkin huolimatta, että kallis juusto näyttelee laskussa isoa osaa) tai reilusti myönnetään ai mä kämmäsin ja vipataan kakskytsenttinen kassaneidille.
 
Maksutilanteessa on aika tärkeää yrittää näyttää rennolta. Vähän nojailla toisella kädellä kassanreunaan ja lepuuttaa vasenta jalkaa. Siitäkin huolimatta, että pin-koodi on ehditty näpytellä neljä kertaa ennen laitteen koko näppäiletunnuslukusikiitos-tektiä. Mutta stay cool. Silloinkin, kun kassaneiti hienovaraisesti ilmoittaa, ettei katetta kortilla ole. Ota nää, loput kortil. Kolkytviis senttiä taskunpohjalta ja maksutapahtuma hyväksytty.
 
Niin, aina se ei mene yhtä ruusuisesti. Hikikarpalo voi vierähtää ohimolta poskelle ja tavoiteltu rento ote kärsiä. Silloin kohdistetaan hätääntyneet pikkupoitsunsilmät kassaneitiin ja kysytään lähes poikkeuksetta kohteliaasti voisitsälaittaanäähetkekssivuun. Ne murahtelevatkin tyypit etenkin, oikeastaan he nimenomaan. Toki kassaneiti voi. Laittaa hän niiden yrmymummojenkin, joiden mielestä rahanpuute on kassaneidin vika. Viimeistä virkettä ei tosin sovi sanoa ääneen. Murahtelevan nuoren herran on hyvä oppia avaamaan suu, sanomaan kiitos ja anteeksi.
 
Loppuun kassaneidin tekee usein mieli huikata hei kundi, unohdit ostoksista ketsupin. Sillä se onnistunut illallinen jauhelikastikkeen ja seuralaisen kanssa saattaa hyvinkin olla kiinni hennosta ketsuppitöräyksestä.
 
Niin vielä. Pakasteita ei pussitella turhaan. Njäh, ei tarvi. Ja jälleen sellainen harkitun rento kädenheilautus.

Kassaneiti kassaneitien pikkujouluihin lähdössä. Tapasin siellä nuoren poikamiesasiakkaan.