[Huomioithan, että teksti ei sisällä pahansuopaisuutta, vaan on kirjoitettu hymy huulilla. Luethan siis letkeällä mielellä ja pilke silmäkulmassa. Teksti yleistää karkeasti, eikä osoita sormella yksittäistä henkilöä tai tapahtumaa. Mielikuvitusta suurelta osin.]
Onko ihan pakko? Suhteellisen nopeasti yleistyvä kysymys asiakaspopulaatiossa. Kassaneiti kuulee erilaisia variaatioita kysymyksestä tätänykyä jo harvasen päivä. Itsestäänselvyys on muuttunut asiakkaiden mielissä vapaaehtoiseksi. Johtuneeko nykypäivän kiireestä, rapistuneesta fyysisestä kunnosta, viitsimättömyydestä, kykenemättömyydestä vai yhä vain asiakaslähtöisemmästä kaupankäynnistä. Ystävällisesti kysymykseen vastaamisesta ei tee haastavaksi toistuvuus ja samojen asioiden kertaus – siihen hymyilevä asiakaspalvelija on rutinoitunut – vaan ennemminkin ongelmia aiheuttaa lokeroimattomien yksilöiden reaktiot vastaukseen kyllä, jokainen erilainen jugurttipurnukka on nostettava hihnalle. Suuttumus ja phyi lienevät yleisimpiä vastareaktioita.
Jos onksihanpakko-kysymykset rajoittuisivat vain jugurttipurkkeihin ja kevyisiin vessapaperipakkauksiin, kassaneidiltä ei vaadittaisi kuin parin sekunnin pidempään kestävä aito hymy pehmentämään tilannetta. Piip ja tilanne selvitetty ilman turhaa kitkaa. Mutta kun vaaditaan puolen kilon ylittävän (kalja)pakkauksen hetkellistä nostamista, eli toisten mielestä kohtuuttoman suurta voimainponnistusta itse asiakkaalta, ei tilanteesta kassaneiti selviäkään enää ilman konditionaalia. Rouva, herra, jos voisitte pyöräyttää sitä tässä, lukisin viivakoodin. Suureen osaan asiakaskunnasta vilpitön, kohtelias pyyntö puree. Niin, toisaalta. Paras purrakin, sillä ei, meillä ei ole pikakoodeja ykköskaljalle, ei kakkoskaljalle, eikä valitettavasti sille kolmoselle tai kiinalaisellekaan.
Kassaneidille on yllättävän haastavaa yrittää kertoa kymmenettä kertaa jugurttitarjouspäivänä kyllä, maku mansikka on nostettava hihnalle samaan tapaan kuin päärynäkin, mukaan lukien mustikka että banaanikin. Samalla kun on pidettävä mielessä, että kyseinen rouva kuulee ensimmäistä kertaa, ettei edes metsämarja tee poikkeusta.
Toisaalta aina on poikkeuksiakin. Heitä harvinaisuuksia, jotka selkeästi ovat innokkaita itsepiippailijoita. Kun itsepiippailija heilauttaa oma-aloitteisesti ja omin kätösin muovipussin kulman viivakoodinlukijaan, kokeneempikin kassaneiti kavahtaa. Ei ehkä niinkään asiakkaan käytöksestä, sillä se voi olla hyvinkin ennustettavissa, mikäli kyseessä on kantis, vaan ennemminkin kassaneidin omalle reviirille tunkeutumisesta. Puolustautumisvaistot heräävät: hei wouuuu, vähän takapakkia pliiiis. Käytöksellään asiakas saattaa viestiä ihan vain hyväntahtoisuuttaan, minäpä avitan hieman, mutta myös pönkittää omaa kantisegoaan – missä ei sinänsä ole mitään pahaa. Iloiset kantikset ovat usein kassaneidin suosikkeja.
Kuitenkin, huolestuttavaa on onko ihan pakko -mentaliteetin leviäminen koskemaan, no, vähän kaikenlaista. Vielä maksamaton kenkä on otettava pois jalasta maksun ajaksi, myös kuolainen, parhaat hetkensä nähnyt Pätkis on saatava Pirjon nakkisormista viivakoodin lukemisen ajaksi. Se, että kassaneidin tervehdykseen vastataan luettelemalla, kuinka monta maitoa, piimää, ruislimppua ja ananaspurkkia tänään on, ei varsinaisesti nopeuta yhtään ostotapahtumaa, pikemminkin päinvastoin. Kassaneidin on siitä huolimatta saatava kurkata kärryyn ja varmistettava jaa montakos maitoa, piimää, ruislimppua ja ananaspurkkia tänään siis olikaan. Alkujaan hyvät tarkoitusperät saattavat kääntyä asiakasta itseään vastaan.
Jos onksihanpakko-kulttuurin leviäminen asiakaspopulaatiossa yhäkin lisääntyy ja yleistyy samaa tahtia, on odotettavissa suuri murrosaika. Ei ole kuin ajan kysymys, koska ensimmäinen hei onko ihan pakko maksaa -kysymys heitetään ilmoille. Ja silloin. Silloin ovat padot murtuneet totisesti.
Se sunnuntai. Se oli taistelua alusta loppuun. Tuplapalkka mielessä, yhdeksän tuntia edessä. Kuoleman väsyneenä. Selvittiin. 🙂
Elina Heidi Rinkeli 