Ehdotelma elämän tarkoituksesta:

löytää idea ajatuksesta

ensin happinaamari itselle – vasta sitten vieruskaverille.

Eli.

Pohtia itsensä yli omista haasteista, jotta voi rajoitteitta olla se, joka oikeasti on.

Koska sitten voi olla joku jollekin toiselle. Ja koska sitten on todella annettavaa itsestä jollekin toiselle.

Sattui tämä mieleen, kun mietin silminnähden hukassa olevia ihmisiä. Sattui ihan oikeasti mieleen, kun mietin omia vuosiani hukassa. Rajoitteita ei kai kutsuttaisi rajoitteiksi, jos ne niskassa voisi löytää perille. Edes sinne, missä itse on.

Joku ei osaa elää jalanjälkiensä kanssa, ne seuraavat aina vain. Toinen ei huomaa pysähtyä, vaikka suoritus on suoritettu aikoja, aikoja sitten. Varmasti joku jossakin pitää niin tiukasti kiinni uskomuksesta, että elää elämää kahden sijaan yhdellä vapaalla kädellä. Omat haasteensa kullakin eläjällä.

Mutta jospa selän taakse jäävien jälkien kanssa osaisikin elää. Sopisiko viereen toinen pari jalkoja helpommin? Jospa kilometrivauhti tippuisi kahteenkymppiin itsetutkiskelulla. Pysyisikö useampi kaveri ja unelma menossa mukana? Jospa aina olisi kaksi kättä vapaana. Mitä kaikkea niillä voisikaan pidellä?