Aivan jokainen kevät sinä päivänä, kun ulkona tarkenee lyhythihaisella ensimmäistä kertaa sitten talven, vannon, etten varmasti koskaan tule kaipaamaan enää pimeyttä ja pakkasia. Ajatus joulusta ainoastaan ahdistaa. Että ei enää koskaan mitään sellaista.

Kuitenkin aina kesän hiljalleen kääntyessä syksyn puolelle alan kaivata tarkalleen sitä, jolle jo vannotin tiukan tuomion: pimeneviä iltoja, jopa ensilumihiutaleita ja joulun aattoaamun tunnelmaa.

Ja sitten aina mietin, että voi jehna, kuinka suuri turhake ei koskaan -lausahdus onkaan.

Koska mitä elämästä tulisi, jos jokainen kerta ” ei koskaan” korvautuisi ”mahdollisesti tulevaisuudessa” tai jopa ”uskoakseni piakkoin”? 

Ainakin elämästä tulisi ajatuksissa rajattomampaa, siten ehkä todellisuudessakin enemmän mahdollisuuksia tarjoavaa. Sellaista, jota minä olen joutunut harjoittelemalla harjoittelemaan ja saanut oppia lähelläni olevilta ihmisiltä.

Sillä usein kun minä punnitsen omia mahdollisuuksiani tai uskaltaudun unelmoimaan, karsin heti alkuun kovin rankalla kädellä päältä pois kaikki mielestäni mahdottomimmat, utopistisimmat, siis ei koskaan -kohdat. Toteutan järjestelmällistä haaveiden esikarsintaa. Vaikka samalla saatan kysyäkin itseltäni, kuinka mikään voi koskaan muuttua todeksi, jos en tohdi haaveilla edes omissa ajatuksissani. 

En tiedä, miten Santtu uskaltaa niin hävyttömästi unelmoida. Sillä tavalla älyttömistäkin asioista, että harvempi sellaisia elämässä saavuttaa. Hän vastaa aika usein omiin epäilyihini kysymyksellä ”miksi olisi mahdotonta”. Ja se kutkuttaa jokainen kerta vatsanpohjassani. Niin, miksi elämää ei voisi ajatella sopivissa määrin leikkinä? Kaikesta huolimatta Santtu on aina väliin tiukemmin kiinni tosielämän faktoissa kuin minä. Ja siltikin hän on saavuttanut jo kaikenlaista ihan oikeassa elämässä – eikä vain leikisti. 

Minä luulen, että maailman onnellisimmat ja tyytyväisimmät ihmiset eivät elämässään käytä ei koskaan -toteamuksia ja haaveiden esikarsintaa. Jo pelkkä ajatus mahdollisuuksista tekee ihmiselle ihmeitä.