Mä satuin näkemään uutisotsikon, jossa kerrottiin, ettei ihminen menesty – esimerkiksi työssä tai urheilussa – jännittämällä ja ylisuorittamalla, eivätkä uudenvuodenlupauksetkaan pidä, jos lupaa tehdä jotain sellaista, josta ei nauti.

Pysäyttäväksi uutisoinnin teki se, että juuri samaista asiaa mä olen ihan itse paljon pohtinut. Vieläpä tullut samanmoiseen loppupäätelmään – ehkä osin kokemuksenkin, kantapään, kautta. Ja oikeastaan tällä hetkellä mä luulen, että tuo ajatus on ainoa tarvitsemani avain ensi vuoteen; mun mielestä työ voi työn lisäksi kuvastaa laajemmin elämää ja urheilu taas urheilun lisäksi elämässä tehtäviä suorituksia.

Ja kai kaikki päätyy lopuksi siihen yhteen tuttuun: pidä sydän mukana, mitä ikinä teetkin.

Toivon, että ensi vuosi ei ole niinkään kasvunpaikka, vaan ennemminkin sellainen, että saan jatkaa kasvamista rauhakseen yhä vahvemmaksi, omaksi itsekseni. Samalla toivon täysin samaa usealle muullekin.

Ensi vuodelle mä en toivo miljoonia taskuun, vaikka välillä huomaankin hirvittävästi toivovani miltei yhtä mahdottomia: että mä pystyisin kovasti, kovasti omiin ajatuksiini uskomalla vaikuttamaan positiivisesti myös toisiin ihmisiin, heidän mietteisiinsä, ja voisin auttaa heitä löytämään samanlaisia oivalluksia kuin itse olen saattanut viimeisen vuoden aikana löytää. Sillä mun elämässäni on olemassa ihmisiä, joille haluaisin – ja jotka ansaitsisivat – niin paljon puhtoisinta hyvää, ettei maailmankaikkeuden rajattomuuskaan taida riittää kuvaamaan sitä määrää.

Sellaisia toiveita mä heitin eilen yleisömereen. Ehkä vain siksi, koska ajattelin maagisen tunnelman olevan otollisin aika sellaisille. Haaveille, jotka tarvitsevat toteutuakseen jotakin hivenen suurempaa.