”Minussa on niin paljon onnellisuutta kuin tohdin elämältäni ottaa vastaan.”

Sinä päivänä, kun ensimmäisen kerran otin vastaan sinulta, teiltä, omalta elämältäni yleensäkin, en sitten tohtinutkaan enää palauttaa. Se päivä, kun ymmärsin alkaa ottaa vastaan, oli kaunein pitkään aikaan – ehkä koskaan. Sillä torjumatta jättäminen valaisi minua sisältäpäin uudella tavalla; tarjotun, juuri minulle tarkoitetun, vastaanottaminen teki minuun vaikutuksen. Sitä hämmästyin. Miten elämä muuttuikaan hetkessä anteliaammaksi, monin tavoin rikkaammaksi.

Niinä päivinä, kun tarjosit sanoja tai silloin, kun elämäni tarjosi onnistumisia, mikään ei itse asiassa ollut koskaan yksinkertaista. Eikä sitä, mitä saamisen olisi pitänyt minussa synnyttää. Kiittäminen tai edes tarttuminen ei tarkoittanut, että olisin oikeasti osannut ottaa vastaan. Nuo tavat olivat oikeastaan vain pyyhkäisyjä, joiden avulla pakenin osaamattomuuttani.

Sillä kyllä tajusin: ellen osaa ottaa vastaan edes sanoja, elämän kauneus, kuten rakkaus, on väistämättä liian suuri pala – vastaanotettavaksi.

Sinä päivänä, kun kerran onnistuin vastaanottamaan vilpittömästi tarjotun, ymmärsin, etten myöskään pysty antamaan sinulle, teille tai omalle elämälleni mitään aitoa, jos en ensin itse käsitä, mitä saaminen todella on. En voi tarjota mitään sellaista, jota en itse ymmärrä.

Enkä minä vain vastaanota antaakseni takaisin. Sinä päivänä nimittäin tajusin, kuinka hyvältä tuntuu todella uskoa sitä, mitä sinulta, teiltä ja elämältäni saan.

”Minä olen niin kaunis kuin sinä sanot.”