Varma kahdesta jalasta.
Omasta maasta vieraalla.
Tekee kaiken toisaalla
kuin kotipenkillä.

Saa kiinni katseella.
Saattaa pitää otteessa,
hetken omana.
Hellittää vasta varmuudesta.

Ottaa annettaessa.
Tarjoaa pyydettäessä.
Kai kantaa
arkailemattomuutta
varalta takataskussa.

Kai mä olen vain oppinut kavahtamaan itsestään varmoja ihmisiä – en vain liian itsevarmoja, vaan nykyään välillä vieläkin myös itsevarmoja. Se voi olla, että mä olen joskus tavannut liian tiuhaan ydinlaskeuman kaltaisia itsevarmuuksia; mä olen laonnut sellaisten vaikutuksesta silloin kai. Ja vaikka itsevarmuus on kiistämättä ihmisissä viehättävää, mä olen aika varpaillani sellaisen edessä.

Pitkään mä ajattelin, että voimakas energia ihmisen ympärillä on peräisin itsevarmuudesta – ehkä osin myös itsensä esilletuomisesta ja tilan ottamisesta jopa muiden kustannuksella. Sittemmin mä olen oivaltanut, ettei näillä kahdella asialla ole mitään tekemistä toistensa kanssa, lineaarista riippuvuutta ainakaan.

Sinänsä helpottavaa. Että ihmisen varmuuden, läsnäolon ja olemisen voi tuntea, jos ei kuulla tai suoranaisesti nähdä.