Olen aina ajatellut, että oman elämänsä sankareilla on ainutlaatuinen kyky luottaa asioiden lutviutuvan. Sillä tunnen – ihailenkin – heitä sellaisia rempseitä tyyppejä. Oman elämänsä huippumalleihin pitäisi kai ihan jokaisen lukeutua? Tiedän minä oman elämänsä asiantuntijoitakin, jotka tuntuvat tietävän ainakin omasta elämästään kaiken. Oman elämänsä luojat. Heillä tahtotila taitaa olla tavallista vahvemmin pyrkivää. Entäpä oman elämänsä tähdet! Huh. Oman elämänsä prinsessat?

Jokaisen pitäisi olla kuin oman elämänsä Aarikka-tonttu.

Rajat eivät näissä tapauksissa ole tehty rikottaviksi; tarkoitus ei ole edes yrittää oman elämän ulkopuolelle. Yhteistä oman elämänsä tyypeille on kai se, että tyytyväinen tunne haetaan kokonaisuudessaan omasta takaa, eikä vertailu toisiin kuulu sellaiseen. Kutkuttava ajatus, että oman elämän sisällä voi oikeasti olla melkein mitä vain. Lisäksi uskon, että sen, mitä omassa elämässä on,  näkevät kyllä ulkopuoliset, joiden on tarkoituskin.

Kai se, että uskaltaa olla omassa elämässä mahdottoman paljon kaikenlaista, on oikeastaan itsevarmuuden ja itsensä löytämisen ilmentymää. Silloin nimittäin edes oman elämänsä toimitusjohtajana toimiminen ei tunnu millään tapaa itsensä (tai toisten) huiputtamiselta.

Koska olen kovasti miettinyt kaikenlaisia tuntemiani oman elämänsä tyyppejä, olen myös yrittänyt keksiä omaa juttuani. Itse asiassa vasta joitakin päiviä sitten tulin tulokseen, että minun on aloitettava yhdestä, vielä himpun verran tiukemmin rajatusta, ajatuksesta:

on opeteltava ensin olemaan oman mieleni onnistuja.

Sellainen on kuin oman sisäisen mitta-asteikon kalibrointia tai ehkä tajuamista, että läheskään kaikki ei ole suhteellista minun ja ulkopuolisen välillä: oikeasti tyytyväisyyden tunteminen ei koskaan synny suhteessa muihin. Suhteessa muihin saatan näennäisesti olla onnistuja, mutta itselleni olen aina epäonnistuja – ainoastaan yhden syyn vuoksi. En anna itseni olla oman mieleni onnistuja.

Tarkasteltavia tasoja on siten kaksi. Ensimmäinen on suhdeasteikon rajoittaminen omaan mieleen eli onnistun ainoastaan suhteessa itseeni. Toinen koskee asteikon höllentämistä eli vaatimustason alentamista. Ja kun osaan ensin olla tyytyväinen omassa mielessäni itseeni, opin varmasti pian olemaan myös omassa elämässäni paljonkin.