juhla · Ruoka · ystävät

Voi voileipäkakku.

Koko tapahtumaketju sai alkunsa oikeastaan pari viikkoa sitten eräs aamupäivä äidin sohvalla itseäni roikotellessani (tiedättekö, siinä selkänojalla apinaotteella). Voileipäkakku! Minä leivon voileipäkakun – en vain yhtä vaan kaksi – viikonlopun valmistujaisrientoihin. Hommahan lähti siitä rullaamaan: googlettelin reseptejä ja katselin opetusvideoita Youtubesta. Ensikertalainen kun olen. Päädyin yksinkertaiseen ja keltaiseen kanatäytteeseen, josta lopulta tosin tuli käsittelyssäni punaista – mikä ei kuitenkaan ratkaisevasti vaikuttanut tilanteen etenemiseen.
Perjantaina reilua kahtatoista tuntia ennen hoohetkeä aloin kakkujen rakentamisen. Ja sanotaanko näin, että muutama paahtoleipäpussi ja majoneesipurkki oli tullut ostettua – osa ”ihan varalle vain”. Onhan se hyvä tulla jälkeenpäin kömpelösti taputtelemaan selkään ja toteamaan katsos kun olisit kokeillut yhtä testimielessä ennen perjantaita. Tai olisin tietysti voinut hoksata sen itsekin. Minulla vain on tapana asettaa laput silmille ja tulpat korviin jostain hirveästi innostuessani: ai sanoitko jotain, en minä vain näe. Tilanne kuitenkin näytti erittäin hyvältä perjantain ja lauantain väliseen yöhön asti: kaikki pysyi kasassa, täyte välissä ja kelmutukset kuosissa. 

Sittenhän se iski. Sängyssä ehdittyäni jo torkahtaa. Siis se sellainen tunne – varmaan vähän samantyyppinen kuin äidinvaisto: nyt eivät asiat ole reilassa. Jääkaapillahan tilanne laukesi yhteen ainokaiseen lausahdukseen: liian kostea. Molemmat yritykset ulkonäöllisesti tarjoilukelvottomia. Siten taisin asian ilmaista sen kaiken kyynelehtimisen keskellä. Voi kolme desiä ja kanaliemi sentään! 

Haluaisin varoittaa tällaisia tilanteita kohdanneiden tukihenkilöitä: älä koskaan ehdota kepeästi kansipalojen vaihtoa. Romahdus on takuulla nopeampi kuin itse voileipäkakulla.
Taisin rauhoittua vasta kun kuulin heiton karjalanpiirakoista ja munavoista. Ah. Totta. Pelastus.

Mutta lausahdus liian kostea jäi elämään ja synnytti monet hepulit lauantai-illan aikana. Aivan liian kosteaa. Enkä todellakaan tiedä, kuinka vieraamme päätyivät syömään keskeneräistä ja kertaalleen jo hylättyä voileipäkakkua. Syy voi tietysti olla miesvoittoinen (tällä tarkoitan varovaisesti ilmaistuna ehkä vähemmän kranttu) vieraskunta tai pöydästä hurjaa vauhtia huvenneet suolaiset suupalat. Voihan olla myös, ettei maussa oikeasti ollut mitään vikaa. Paremman puutteessa kaikenlaista. Minä uskon siihen.
No mites. Tilanne näin aamulla: itse voileipäkakkua tai sitä korvanneita minisandwitchejä  ei ole jäljellä edes rääppeitä. Boolikulhokin taidettiin tyhjentää viimeistä mansikkaa myöden… Isäntäväki on onnellinen. 
Miksi juhlia ei järjestetä useammin? Miksi aina pitää olla loistava syy sellaisille? Valmistujaiset, kesän alku, syntymäpäivät. Mitä sitten kun kaikki on jo käytetty? Ajattelin seuraavaksi järkätä ihan-muuten-vaan-pirskeet. Kakkua ja kaikkea. Mutta ei enää voileipäkyhäelmiä. Pliis Rinkeli. 

2 thoughts on “Voi voileipäkakku.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s