Tyttö, joka oli aina askeleen edellä nykyhetkeä. Pyöräilemään lähtiessäni olin ajatuksissani jo takaisin kotona. Aamukahvin jälkeen jo iltapalalla. Nukkumisenkin yritin suorittaa nopeasti saadakseni pian herätä. Harpoin neljää porrasta kerralla: hapottihan se ja aika paljon jäi välistä. Kun aina on jo seuraavassa ja seuraavan jälkeen aina sitä seuraavassa, mihin silloin oikeasti keskittyy elämässä? Ei ainakaan pyörälenkin varrella kasvaviin valkovuokkoihin tai silmien kiinnipainamisesta syntyvään mielihyvään.
Elämä tuntuu sellaisessa tilanteessa täysin samanlaiselta kuin pyhäpäivää edeltävänä päivänä kassaneidistä: kohtaat tsiljoona asiakasta kahdeksantuntisen aikana, mutta työvuoron jälkeen et muista yhtäkään tapaamaasi ihmistä.
Kun aina kaikki meni jo.
Niin kuin koiralla on tarve nuuskia, minun on saatava olla arjessani ripeä. Kun lähdetään, niin lähdetään. Kun siivotaan, niin kans siivotaan. Olen luonteeltani äkkipikainen, eikä se varsinaisesti helpota jokaiselle askelmalle astumisen opettelua. Se, että maltan astua jo miltei jokatoiselle, on pitkäjänteisen työn tulosta. Vähän kuin oman sisäisen kellon säätämistä ja tikityksen hidastamista. Yhä paremmin ja paremmin osaan ottaa hetken omana hetkenään ja siirtyä vasta sitten seuraavaan. Tik. Tik. Tik.
Rauhan laskeutuminen elämään ja sen tajuaminen, ettei elämistä tarvitse aina toteuttaa kiireisesti, on henkisen hyvinvoinnin lisäksi vaikuttanut minuun myös fyysisesti: kehoni toimii optimaalisemmin. Minun ei enää tarvitse jatkuvasti arvuutella viljojen, maitotuotteiden ja palkokasvien vaikutusta vatsaani – suurelta osin riittää, että huolehdin riiittävästä rauhasta arjessani. Sillä (päänsisäisestäkin) kiireestä syntyvä stressi on ollut pääsyy vatsan ongelmiin.
Rivakkaan menoon ja kiireiseen tahtiin liittyy oleellisesti myös suorittaminen. Elämää suorittaessa portaita harpotaan samaan tapaan – viittäkin askelmaa kerralla. Tehokkaasti ja nopeasti, kokemuksellisesti tuo aika on kuitenkin nollan luokkaa. Onhan se vähän itsensä huijaamista: sitä luulee näkevänsä hirmuisesti elämää ja kokevansa paljonkin, vaikka oikeasti kulkee aikalailla silmät sidottuina ja umpikuurona.
Kai suurimpia oivalluksiani on se, ettei minun tarvitse elää nopeasti tai pitää koko aikaa kiirettä. Jos nopeasti käväisemisen sijaan menisin ja näkisin. Ehti kello ranteessa tikittää sitten kuinka monta viivan väliä vain. Edelleen suustani livahtaa välillä fraasi no jos ihan noppaa. Nykyisin sillä on kuitenkin kuin pienen sähköiskun vaikutus: herätys eli rauhoitu.
Se, etten elämässäni enää suostu kiirehtimään, ei tarkoita, ettenkö koskaan enää juoksisi hikipäissäni junaan tai mikrottaisi aamupuuroa kahdessa minuutissa. Paremminkin kiirehtimisestä luopuminen on ollut sisäisen tahdin säätämistä ja päänsisäisiä muutoksia. Ehkä myös asenteellisia juttuja.
Hei tyttö, mikä kiire valmiissa maailmassa? Nyt osuit pappa niin oikeaan.
On tietysti siistiä toistella vanhoja totuuksia hetkessä elämisestä ja carpe diemistä, mutta kuinka moni oikeasti elää niiden mukaisesti?
Elina Heidi Rinkeli 
Voi miten hyviä pohdintoja! Jos kokoajan vaan tekee tekee tekee, hirveällä vauhdilla ja stressin sietokyvyn rajamailla, voi ehkä tuntea elävänsä. Mutta se on ehkä isoin harha kaikista, ei elämää voi suorittaa. Opin tämän vasta siinä vaiheessa kun välilevy päätti pullistua ja oli vain pakko pysähtyä, ei ollut vaihtoehtoa! Siinä sitä ehti pohtia jos jonkinmoista. Kuten että miksi pitäisi aina olla tehokas ja nopea? Miksi onnistumista mitataan näillä suureilla? Jos kuitenkin saa homman tehtyä leppoisammin ja omaa päätä säästäen, miksi tämä tapa olisi huonompi?
Olen myöskin kantapään kautta kokenut stressin vaikutuksen masun hyvinvointiin (hello reikiintynyt suolisto…). Ihanaa että olet löytänyt keinot säädellä tahtia pään sisällä, kun alkaa näyttää liian vauhdikkaalta! Se olisi todella hyödyllinen taito opeteltavaksi. Miten onnistuit tässä ajatusmallien muutoksessa?
Pappa on tainnut olla asian ytimessä 🙂
~Hilla
TykkääTykkää
Mäkin kirjotin tästä samasta aiheesta hetki sitten, ja tän elämästä nauttimisen ymmärtäminen on kyllä helpommin sanottu kuin tehty. Koska hetkessä eläminen on nykyään vähän siellä ja täällä esillä, mutta harva pysähtyy miettimään sitä sen vertaa, että miettisi, tekeekö itse tosiaan niin. Mulla itelläni istuu suorittamisen malli aika vahvasti päässä, kun en ole minäkään siitä pitkäjänteisimmästä päästä. Mutta, loppuun lienee syytä kompata edellisen kysymystä. Voisiko siitä tehdä oman postauksen?
TykkääTykkää
Hih, samoin täällä.
Välilevy petti 2x ja sen aiheuttama pakollinen pysäys, joka venyi entistä kivuliaampien lisäongelmien kanssa 3kk sängyn pohjalla makaamiseksi, sai minut ymmärtämään monenlaista ja pysähtymään.
Kaikki stressikin kun käy vatsan kautta, niin soppa on valmis. Paljon ehti ajattelemaan uusia näkökulmia, kun 3m vessareissuun meni lähes puoli tuntia ja kivuista lähes tajuttomana.
Pitkä ja hidas toipuminen, mutta jollain tavalla uudesti syntynyt olo.
TykkääTykkää
Semmoinen jatkuva kiireen tunne on kyllä rasittavaa ja erittäin tuttu juttu myös täällä. Siis nimenomaan TUNNE. Toki on aikoja, kun on oikeasti kiire, mutta on myös aikoja, kun ei pitäisi olla kiire, mutta silti tuntuu siltä. Pitää säntäillä edes takaisin, eikä mihinkään ehdi (muka) keskittyä kunnolla. Olen tietoisesti pyrkinyt pääsemään tästä tunteesta eroon, mutta vielä en ole kovin pitkällä asian kanssa. Eli yhdyn edellisiin ja toivon minäkin jotain vinkkejä tähän elämän leppoistamiseen ja kiireen tunteen vähentämiseen. 🙂
TykkääTykkää
Heippa Hilla ja anonyymi!
Tietysti ikävä kuulla teidän kohtaamistanne vastoinkäymisistä, välilevynpullistumat ovat varmasti todella inhottavia ja kivuliaita – voin vain kuvitella! Mutta toisaalta taas niistä on seurannut jotain hyvääkin, kuten totesitte. Mun oman kokemuksen mukaan myös siihen rauhan löytämiseen ja elämän hidastamiseen tarvitaan jonkinlainen asia, joka ei jätä muuta vaihtoehtoa kuin hetkeksi – väkisinkin – pysähtyminen. Sellaisen päänsisäisen kiireen usein vasta huomaa, kun on vertailupohjaa.
Isot tsempit teille molemmille, toivottavasti selkänne voivat jo paremmin! Ja voisin tosiaan kirjoitella tuosta omien ajatusmallieni muutoksesta, kiva idea Hilla. 🙂
TykkääTykkää
Totta! Todellakin helpommin sanottu (ja kirjoitettu) kuin tehty. Mä olen itse myös aikamoinen suorittaja, ainakin ollut. Hyvin helpostihan siihen ikään kuin valahtaa takaisin, aika huomaamattakin, jos ei pidä varaansa. Voin koettaa kirjoitella omasta prosessistani. Se vain on ollut aika pitkälti sellaista mielensisäistä kamppailua, josta on ehkä hankala kattavasti kirjoittaa. 🙂
TykkääTykkää
Jep, näinpä. Tunne kiireestä eroaa täysin ns. oikeasta kiireestä, esimerkiksi bussiin juoksemisesta. Sinänsä harmi, että tuntuu olevan suhteellisen yleinenkin vaiva se sellainen päänsisäinen kiire. Itse kuitenkin uskon, että siitä voi onneksi oppia pois, ainakin osin. Jos vain osaan, niin kirjoitan joitakin vinkkejä ylös. 🙂
TykkääTykkää
Tyttö, joka onnistuu valitsemaan aina juuri ne oikeat sanat 😉
TykkääTykkää
:D<3
TykkääTykkää
Petrallekin kirjoitin juuri, ei se määränpää vaan se matka…. Määränpäitäkin on hyvä olla olemassa, mutta siihen matkaankin kannattaa panostaa 🙂 <3
http://outikarita.fitfashion.fi
TykkääTykkää
Huippu teksti!!
”Minun ei enää tarvitse jatkuvasti arvuutella viljojen, maitotuotteiden ja palkokasvien vaikutusta vatsaani – suurelta osin riittää, että huolehdin riiittävästä rauhasta arjessani. Sillä (päänsisäisestäkin) kiireestä syntyvä stressi on ollut pääsyy vatsan ongelmiin.”
Samastun täysin tuohon. Mulla oli ihan samanlaista melkein pari vuotta. Mahaongelmia jos jonkinlaisia.. Sitten pikkuhiljaa kun stressi helpotti kaikesta, ruokailuistakin ja lievästä lihomisen pelosta niin mahaongelmatkin hävisivät! ❤ Syön todellakin kaikkea nykyään ja ei mistään tuu huonoa oloa, kun kohtuudella syö! 😉 Suosittelisin kaikille vähentämään stressaamista (helpommin sanottu kuin tehty tiedän!! Minä joka kaksi vuotta kärsin vatsaongelmista ja stressasin ruoka-aineista…). Vatsaongelmatkin voi helpottaa , kun lopettaa stressaamisen niistä. En usko, että on olemassa niiiiin paljon gluteeni tai maitoyliherkkyyttä. Toki joillakin on ihan varmasti! 🙂 Mutta toivon, että siitä ei tule stressiä kenellekään , niinku mulle tuli!! 🙂
TykkääTykkää