Olkaa hyvä, seuraava. Vuosi. Siellä ne ovat kaikki tähän asti jonossa kiltisti odottaneet.

Onneksi mikään tammikuun ensimmäinen päivä en ole arvannut, mitä seuraavat kolmesataakuusikymmentäviisi päivää tuovatkaan mukanaan. Joinakin vuosina en olisi ehkä jaksanut lähteä edes yrittämään, jos olisin etukäteen tiennyt tulevan. Olisin saattanut pelätä jo valmiiksi varastoon. Aivan varmasti olisin epäillyt selviytymistäni. Luulen, etten silloin kykenisi olemaan yhtä päättäväinen ja periksiantamaton kuin oikeasti olen. 

Toisina vuosina tieto tulevan vuoden sisällöstä olisi saattanut pilata ihanan, suloisen yllätyksen. Olisin varmasti siitäkin huolimatta iloinnut, mutta en yhtä antaumuksella. Ainakaan omat saavutukseni eivät olisi tuntuneet samalta, jos olisin ennen aikojani jo tiennyt onnistuvani. Olisin voinut välttää virheitä, mutta samalla menettää niiden arvokkaat seuraukset. Miksi erehdykset elämässä nähdään aina pelkästään negatiivisina asioina?

Vuonna 2015 jatkoin itseni löytämistä opiskelijana, lähennyin entisestään muutaman ystäväni kanssa ja olin ajatuksen tasolla tuuliviiri, vaikka samalla kuitenkin kaipasin pysyvyyttä. Samaisena vuonna tunsin olevani onnellisempi kuin kuuteen vuoteen, ymmärsin jälleen uusia asioita itsestäni ja tajusin kuinka terve olenkaan, vaikka välillä pelkäsinkin kaikenlaista. Kuluneena vuonna koetin olla rohkeampi useammallakin tavalla, ylitin itseni ja itkin. Muutin, annoin uusille asioille tilaa ja olin tikahtua nauruun monen monta kertaa. Kesällä hyppäsin taas hevosen selkään, mikä oli yksi parhaimmista päätöksistä pitkään aikaan. Loksauttelin palasia pitkin vuotta paikoilleen: minulle selvisi uusia asioita, sellaisiakin, joita ei kirjoista löydy.

Tänään vuoden 2015 viimeisenä päivänä tunnen olevani tasapainossa itseni kanssa. Luulen löytäneeni elämästä jotakin tosi arvokasta, josta toivottavasti osaan ajatuksissani pitää tiukasti kiinni.