Anna mä kerron tämän jutun.
Tupaantuliaiset, kahvittelut, leffailut, läksärit, lounastapaamiset, syntymäpäiväjuhlat, juttutuokiot tai ihan tavalliset kyläilyt. Oikeastaan kaikki kodin ulkopuolella tapahtuva toiminta, joka vaati hivenen enemmän kuin kulahtaneen kotiasun ja harjaamattomat hiukset. Edellytti hymyileviä kasvoja ja muiden seurassa – ainakin näennäisesti – olemista. Kaupassakäyntiä ei laskettu, sillä lähikioskille saattoi pujahtaa kohtalaisen huomaamattomasti ilman minkäänmoista ehostusta, keskittyä vakavalla naamalla vain rahkapurkkeihin ostoskorissa.
Oli aika, kun nuo onnellisiksi tarkoitetut hetket tuntuivat miltei mahdottomilta.
Toivoin usein, että kuuluisasta periaatteessa-lauseesta olisi tullut todellisuutta. Sillä periaatteessa olin hyvin innostunut lähtemään kaikenlaisiin kissanristijäisiin, näkemään ja kokemaan ne hulluimmatkin. Kuvittelin itseni juhlimaan serpentiinit kaulassa, tanssimaan hikikarpalot otsalla ja nauramaan niin huolettomasti kuin ihminen vain suinkin osaa. Ja oikeastaan se kaikki tuntui aina täysin realistiselta kuvitelmalta; kyllä niin voisi tapahtua. Siltä se aina tuntui siihen asti kunnes olisi pitänyt ottaa ensimmäinen askel ulos kotiovesta. Kun asia oli niin, etten vain pystynyt.
Töks.
Aika usein lyyhistyin eteisen nurkkaan. Viimeistään jumituin autoon sisälle, tartuin penkkiin kaksin käsin. Oli useita kertoja, kun en päässyt lainkaan määränpäähäni asti; juhliin tai kahville. Ja jos satuin sinne selviytymään, olin kaukana vapautuneesta.
Olo oli kuin liikuntarajoitteisella. Paitsi ettei raajoissani ollut mitään vikaa; jalkani kantoivat ja käteni pelasivat. Olin henkisesti liikuntarajoitteinen. Kahlittu kotiin näkymättömällä nilkkapallolla. Ajatuksissa se painoi tuhat kiloa.
Vaatteet lentelivät hyllyiltä. Ne ryttääntyivät lukuisten sovituskertojen seurauksena kasoihin lattialle. Peilin edes vietin liian monta tuntia. Tarpeettoman paljon, peilikuva oli ja pysyi; ainoastaan tyytymättömyys kasvoi.
Aina olin liian huono. Sopimaton, kelpaamaton, vääränlainen. Aika usein nuo tarkoittivat minulle liian isoa. Joinakin kertoina silmät olivat vain liian turvonneet itkemisestä; en kehdannut lähteä. Toisinaan en vain jaksanut. Meneminen vaati niin paljon yrittämistä.
Ja vaikka joinakin kertoina olinkin ehkä itseni mielestä suht ok, aina lähteminen kuitenkin laukaisi kuin tyhjästä lamaannuttavan ahdistuksen. Anna mun hautautua pimeään ja pölyiseen, minne katseet eivät löydä, vilkaisut vahingossakaan eksy. Menninkäinen ei kestä päivänvaloa, minä en kestänyt ihmisten katseita. Omasta mielestäni.
Mutta koska kotiin ikuisesti jääminen ei ollut koskaan vaihtoehto, jäljelle jäi vain pakottaminen. Onneksi. Muuten en ehkä tänä päivänä muistelisi tuota epävarmuuden aikaa, vaan eläisin sitä yhä. Tänään nautin menemisestä yhtä kovasti kuin kotiin tulemisestakin – eli ihan hirmuisesti.
Se oli se mun juttu, jonka halusin kertoa.
Elina Heidi Rinkeli 
Olipas pysäyttävä kirjoitus! Mutta erittäin hyvin kirjoitettu. Terkuin Mia
TykkääTykkää
Heipsansaa! Kepeä tervehdys ei-niin-kepeään aiheeseen. Kiitos tekstistäsi. Se on hurjan hyvä, ja nainen sen takana vaikuttaa hyvin rohkealta. Kuvailemasi tunteet ovat minullekin tuttuja, eivät vaan yhtä suurissa määrin, mutta liian tuttuja kuitenkin. Ja vaikka nyt tuntuu muulta, pelottaa minua välillä edelleen: kuinka monta kertaa vielä koen saman? En ehkä ikinä, ehkä montakin kertaa. Olen kuitenkin huomannut, että pelkoon ei pidä asettua; sen on annettava tulla ja vallata pieni palasensa JA sitten sen on annettava lähteä.
Kiitos vielä!
Ps. Muistan sinut lukiosta. Emme ikinä jutelleet, mutta jäit mieleeni. Eräällä kurssilla syntyneessä väittelyssä olimme samaa mieltä. Muistan myös, kuinka kolmannessa kerroksessa (siinä vessojen edessä) kävelit varjosta auringon valoon, pysähdyit ja suljit silmäsi.
TykkääTykkää
Musta on ihanaa, että kirjoitat näin rohkeasti omista tuntemuksistasi! 🙂 Ja pakko sanoa, että vaikutat todella sympaattiselta, sellaiselta tyypiltä jonka kaveri ainakin itse mielelläni olisin 🙂
TykkääTykkää
Niin, ei kenenkään elämä ole aina helppoa ja kivaa. Onneksi tällaiset vain kasvattavat. Kiitos. :')
TykkääTykkää
Heips! Arvaapas, olen iloinen, että löysit tänne tiesi. On aina ihmeellistä saada tällaisia kommentteja. 🙂
Tavallaan ole pahoillani puolestasi, että olet käynyt samankaltaisia asioita läpi. Toisaalta taas uskon, että kokemasi on sinuunkin tuonut ihmisenä syvyyttä ja muuttanut ajattelutapaasi, suhtautumistasi elämään jne. Tosi viisaasti sanoit juuri tuon, ettei pelkoon pidä asettua. Juuri niin!
Kiitos itsellesi! <3
Aloin heti miettiä, kukahan siellä mahtaa kirjoitella. Niin kauniisti kuvailit. Väittelyä en saa mieleeni, mutta tosiaan muistan, kuinka mulla oli tapana kävellä aurinkoon juurikin siinä vessojen edessä ja sulkea silmät – en vain silloin arvannut, että joku katseli sivusta. Ihan herkistyin sun sanoista, vaikka en oikeastaan tiedä edes miksi. Kaikki muistot.. :')
TykkääTykkää
Hassua, en ole oikeastaan itse ajatellut ikinä, että voisin osoittaa rohkeutta kirjoittamalla. Mutta kaipa sekin jonkinlaista rohkeutta on – olen muuten kovin arkajalka, heh. 🙂 Voi Nanna, ihana sinä. ❤ Kauniisti sanottu. :')
TykkääTykkää