ajatuksia · itsetutkiskelu · kehitys · liikunta · oma elämä · tavoitteet · terveys · treeni

Juoksuylpeys.

”Mä muutin kolmosluokalla Järvenpäähän. Täällä mä asun edelleen. Tämä on ihan kiva paikka. Järvenpäässä on Tuusulan järvi. Mä pidän siitä kovasti. Ala-asteella mä aina mietin, jaksaisinko polkea pyörällä koko järven ympäri. Sitten kun mä jaksoin, mulla oli tapana pohtia, montako tuntia mahtaisi mennä kävellen. Liian monta, kyllä se pitäisi juosta ympäri, aina taisin todeta. Mutta sen muistan, että ajatuskin tuntui jo täysin mahdottomalta. Enhän mä jaksanut köpötellä kuin Terholan toiseksi lyhyimmän lenkin.” 
Eilen aamulla pistin suhteellisen kylmiltäni menemään. Järvi ympäri, 21 km ja reilu kaksi tuntia.
Olen todella harvoin itsestäni ylpeä. Paljon, paljon harvemmin kuin toisista. Ja silloin harvoinkin kun tunnen ylpeyttä, se liittyy lähinnä saavuttamiseen: hyvään tenttitulokseen tai muuhun vastaavaan. En oikeastaan edes tiedä, olenko koskaan ollut ylpeä ihan vain siitä, mitä olen. Ylpeyden tunteminen ilman varsinaista saavutusta tuntuu aika vieraalta.
Ylpeyden tunteminen on kuin pieni lämmin aalto, jossa voisi kellua hetken ja toisenkin. Arvelen, että juuri se on syy, miksi minun on helpompi olla ylpeä esimerkiksi läheisistäni kuin itsestäni. Lämpö toisia kohtaan tulee luonnostaan, mutta jopa pelkkä armollisuus itseä kohtaan on monien ajatuksien takana. Säälihän se on. Senkin vuoksi, että ylpeyden tunteminenhan on suoranaista polttoainetta: vaikea se on vuodesta toiseen yrittää kaikenlaista ilman hetkittäistäkään ylpeyttä itsestä. Ylpeyden pitäisi olla ihan jokaiselle tuttu tunne. 
Kieltämättä tuntui hienolta tajuta, että juoksukunto on kasvanut kohisten kaikkien jalkavaivojen ja muiden sairasteluiden jälkeen. Hitusen se on kohentunut jopa viime kevään puolimaratonista. 
Sellaisia pieniä ylpeyden tunteita se kai nostatti. Ehkä joskus vielä kaksi kierrosta putkeen järven ympäri.
ennen ja nyt · kehitys · treeni

Suunta.

Ennen etsin onnea ja tyytyväisyyttä siitä, mikä olin. Tai millaiseksi minun piti tulla. Jos vain olisin määrittelemäni kokoinen, olisin varmasti onnellinen. Nykyään käsitän onnen ennemminkin asioina, joita saan tehdä ja kokea. Kun käytän omaa kroppaani ja näen mihin se pystyy, olen suunnattoman onnellinen. Oma onneni on yhäkin lähtöisin itsestäni, mutta nyt vain paljon syvemmältä. Täältä. Sydämestä.
 
En enää jahtaa iloa, vaan luotan sen tulemiseen.

I think I’m better that way.