Hetken kesti tajuta – ehkä päälle kaksikymmentä vuotta – se, että suurimmalle osalle eteen sattuneista ihmisistä olen pelkkä tulkinta. Tulkinta toki itsestäni, siis kaikesta siitä, mitä sillä hetkellä kyseissä ympäristössä satun viestimään, mutta loppujen lopuksi kuitenkin vain toisen tulkinta. On miltei turvaisaa ajatella, että mikäli arvostelu ei kohdistu toimintaani, työhöni tai tekemisiini, vaan leviää identiteetin tasolle, hyvin todennäköisesti se koskee tulkintaa, joka minusta on tehty. Mitä minä olen, se on tiedossa kyllä minulla ja tärkeimmillä. Aina sisälläni on aito minä, jonka äärelle voin hyvillä mielin tulkinnan höykytystenkin jälkeen palata.

Tottakai on luonnollista olla suurelle osalle ainoastaan heijaste omasta ulosannista ja päältä luetusta. Täysin luonnollista, vaikka ei olisikaan lainkaan päälle liimattua. Ja vaikka joskus olen ajatellutkin aloittavani uuden kohtaamisen kättelemällä ja kertomalla mitä oikeasti olen aidoimmillani, en sitä koskaan ole kuitenkaan vakavasti harkinnut. Itsesuojeluakin, veikkaisin. Eikä missään nimessä toden peittelyä, olen itselleni useaan otteeseen toistellut. Ehkä tämän vuoksi harvempi tietää, millainen Elina oikeasti on. Ja jos joskus olen sattunut kuulemaan kuvailuja itsestäni, aika helposti olen havainnut, millaisella tasolla liikutaan.

Jopa lohduton ajatus se, että kukaan ei koskaan voi tuntea minun taskujani ominaan. Kaikkein tarkimmin ajateltuna kaikille muille paitsi itselleni olen jonkinnäköinen tulkinta jostakin opitusta ja toistuvasta eikä välttämättä tilannesidonnaisesta. Toisaalta on suoranaisesti sisäistä maailmaani lämmittävää kuulla, kuinka oikeaan esimerkiksi parhaiden ystävieni tulkinnat vuosien varrella tuntemaan oppimisen seurauksena osuvatkaan.