ajatuksia · juoksu · oivallukset · oma hyvinvointi · treeni

Sielulta kestävyysliikkuja.

Sitä sanotaan, ettei vaikeita asioita saa juosta karkuun.

Totta vaiko ei?

Jos saan vapaasti päättää, valitsen aina pidemmän lenkin. Sillä mitä enemmän kilometrejä, sitä tyynempi mieli kotona. Juokseminen voi olla muun muassa urheilua tai tavoitteiden täyttämistä. Itse asiassa se voi olla myös omanlaistaan meditaatiota. Sen vuoksi en ole koskaan kai kyllästynyt pidemmilläkään matkoilla – juokseminen on minulle asioiden käsittelemistä. Vaikka en lenkin aikana ajattelisi muuta kuin kuulokkeissa soivaa musiikkia, en pohtisi ongelmia tai haasteita lainkaan, moni asia on viimeistään kotiovella paljon selkeämpi. Talvisin juokseminen on erityisen ankaraa, kun reisiä kihelmöi ja posket punoittavat. Mutta talvisin myös ajatusten selkeytyminen on aivan omaa luokkaansa. Sillä on oltava jotain tekemistä fyysisen rasituksen kanssa: mitä rankemmin koetellaan fyysisesti, sen puhdistautuneempi olo jälkikäteen. Kyse ei kai sittenkään ole vain kilometreistä.

Suihkussa aina mietin, että jäljellä on vain raukea olo. Kaikki muu on huuhtoutunut pois. Hikoilla on siten täytynyt lenkin aikana jotakin merkittävää, muutakin kuin vettä ja suoloja.

Joten minä ennemminkin kai juoksen vaikeat asiat selvemmiksi – en niitä karkuun.

blogi699

Näiden asioiden vuoksi pidän itseäni ensisijaisesti kestävyysliikkujana, erityisesti pitkänmatkanhölköttelijänä. Siitäkin huolimatta, että fyysinen rakenteeni ei ole sellaiselle ehkä tyypillisin, eivätkä jalkani välttämättä monille kilometreille luodut. Sielultani olen silti läpikotaisin kilometrien taittaja.

Ja oikeastaan, kai ihminen on tarkoitettu juuri sellaiseksi kuin sisältään tuntee. Ei se vaadi attribuutteja määrittämään ulkoisia ominaisuuksia.

HCR · itsensä kuuntelu · lifestyle · liikunta · oma hyvinvointi · tavoitteet · treeni

Tavoitteista vai tavoitteitta.

Edelleen mielestäni yksi lähivuosien hienoimmista asioista on ollut pian jo vuoden takainen päivä, kun juoksin ensimmäisen virallisen puolimaratonini. Lämmin tunne on sekoitus tuon päivän odotusta, tsemppisanoja, isin ohjeita, innostusta ja ylpeyttä. Muistan miettineeni, etten ole menossa reitille niinkään voittamaan itseäni, vaan ainoastaan tekemään sitä, mikä oikeasti saa aikaan äärettömän hyvän olon. Tiesin pystyväni juoksemaan matkan ja ainoa asia, jota jännitin, oli vielä keväänkin puolella kiukutellut jalka. Vaikka itseni voittaminen ei sinänsä ollut minulle itseisarvo, olin äärettömän ylpeä juoksustani; jalkaa kuunnellen juostu hiukan päälle kaksituntinen oli kelpoaika. Siitä huolimatta, että jouduin jättämään seuraavan päivän esteratsastuskilpailut väliin hiertymien vuoksi, ensimmäinen puolimaratonini jätti jälkeensä sammumattoman janon; janoissani aloin heti suunnitella uutta juoksua.

Sen vuoksi kahta ajatustakaan ei käväissyt mielessäni, kun sain Urheiluliitolta kutsun tulla juoksemaan vuoden 2017 Sportyfeel Helsinki City Run; sanoin kyllä. Kyllä, kyllä, kyllä! Myös tänä keväänä suunnitelmissani on juosta HCR.

1485518041915.jpgHyvin rauhallisesti polven kanssa tällä hetkellä – onneksi kuitenkin yhtämatkaa.

Suorittajaluonteena joudun tarkasti miettimään, kuinka aion suhtautua kuhunkin tähtäimeen. Vaikka moni vannookin tavoitteiden nimeen  ja sen, ettei saavutuksia tule tavoitteitta, omassa mielessäni asia ei ole yhtä yksinkertainen. Olen jo useamman vuoden rajoittanut itseltäni oikeutta luoda jatkuvasti erilaisia tavoitteita. Sillä välillä tuntuu, etten elämäni aikana ole muuta tehnytkään kuin suorittanut.

Koska en ole huippu-urheilija tai muunkaan vakavan äärellä, mielestäni saavuttaa voin asettamatta sen suurempia tavoitteita; minulle paras tapa on keskittyä omaan juttuuni. Omaan juttuun keskittyminen tuo minulle riittävästi onnistumisentunteita, mielihyvää ja maalilinjan ilman tiukkoja aikatähtäimiä, kurinalaisuutta ja puhdasta suorittamista. Toisin sanoen minun tapani saavuttaa – kai muillakin elämäni osa-alueilla kuin vain liikunnan saralla – on muu kuin tarkkojen tavoitteiden asettaminen.

IMG_20170119_093140.jpg

Polvikipujen takia kotona kököttäessäni sain Santulta tsemppariksi uuden juoksutakin kevääksi. 

Myös tänä keväänä joudun juoksemaan harjoituslenkkejä ja luultavasti Helsinki City Runinkin jalkaani, tällä kertaa polveani, kuunnellen. Ehkä se on kehoni tapa muistutella, etten revittelisi liian rajusti. Olen nimittäin todella taitava innostumaan ennennäkemättömällä tavalla ja harjoittelemaan määrällisesti liikaa. Järjen äänenä toimii varmasti myös ystäväni Marissa, joka itsekin on lähdössä mukaan juoksemaan.

Suurta suunnitelmaa kevättä ajatellen en ole luonut. Polven salliessa aion tosin vielä ennen toukokuuta juosta Tuusulan järven ympäri, eli noin puolimaratonin verran.

Oletko ottanut haasteen vastaan? Luonut tavoitteita? 

ajatuksia · höllää · itsetutkiskelu · oma hyvinvointi · treeni

Mun suloinen laiskiainen.

Hästägi trainingmode on mun mielestä ihan kiva. Samoin kuin hästägi gymtime myös. Menettelee tuo hästägi fitnessmotivationkin. Kaipa sitä omaan halukkuuteen ja innostukseenkin voi kaivaa lisäksi motivaatiota mielensä ulkopuolelta. Toisin sanoen olen kohtalaisen suvaitsevainen kaiken muun ohella myös hästägien suhteen; kliseet ovat kliseitä ja hupsut vähän hupsuja – kai niiden on vähän kuin tarkoituskin. Sitten on kuitenkin se yksi monien kivojen joukossa, jota en vain yksinkertaisesti voi sietää.

#noexcuses

Mulla ei tule siitä ikinä mitään muuta mieleen kuin pakon kautta: tehdään sitten väkisin, jos ei hyvällä. Hästägi ei tunnu antavan vaihtoehtoja. Etenkään sille pikkuruiselle, mukavuudenhaluiselle laiskiaiselle, joka on käpertyneenä mielessä omassa sopukassaan. Mä tiedän monen huudahtavan hiljaisesti tai ehkä ääneenkin ”haha, hyvä, ei niin, ei se tarvitse vaihtoehtoja”. Mutta uskoisipa joku, että se pikkuinen laiskiainen voi oikeasti olla tosi suloinen. Ei sitä kiltti ihminen halua poistattaa karun käskevillä kliseillä.

IMG_20170109_074929.jpg

Vaikka joku saattaa välillä epäilläkin, kyllä mä olen  – nykyisin etenkin – niin kiltti ihminen, että annan laiskiaisen elellä mielessäni. Itse asiassa jopa kuuntelen sitä silloin, kun siltä tulee suusta juttua. Joskus se kertoilee oikeasti kivoja juttuja tekosyistä. Kyllä mä silloinkin kuuntelen. Nyökkäilenkin. Koska mun mielestä on pelkästään tervettä välillä olla menemättä urheilemaan tekosyyn varjolla.

Kyllä mä itse ainakin mietin, että mikä ihme mulla on, jos jatkuvasti valitan asioista. Että risooko mikä nyt niin pahasti. Silloin mä haluan selvittää, mistä kiikastaa; tahdon tarttua syyhyn enkä vain jatkaa motkottamista. Siten se pikkuinen laiskiainenkaan ei varmasti syyttä kertoile juttuja tekosyistä, jos sellaista tapahtuu ihan jatkuvasti. Onhan silläkin oltava siinä tapauksessa jokin kehnosti. Enkä usko, että se pakottamalla tai hästägi noexcusesilla parantuu piirun vertaa. Tai ainakin mä itse pillahdan sellaisissa tilanteissa vain itkuun ja asiat kääntyvät kahta kauheammin vinkuroiksi.

Että niin. Hästägi yolo. Ja söpöjä laiskiaisia sopivasti elämään.

elämänasenne · oivallukset · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus

Joulukilojen sijaan joulukilsoja.

Miksi siitä kaikesta (toivottavasti) valtavasta suklaamäärästä ja niistä mahtavista porkkanalaatikkokasoista ei voisi nauttia jälkeenpäinkin?

Mä olen ainakin ottanut ilon irti ihan jokaisesta syödystä suklaakonvehdista. Ihan yksinkertaisesti esimerkiksi siten, että sokerihuuruissa olen jaksanut valvoa (mulle) yömyöhään ja juosta reilun puolimaratonin hetken mielijohteesta. Vähän jopa tuntuu, että perunalaatikko on voidellut aivojani ja järjenjuoksu kandia kirjoittaessa on ollut uudenlaista. Siten kaikki herkuttelu ja satunnainen ähkyily on tuonut mulle kaksinkertaisen ilon; mä olen nauttinut muustakin kuin mausta.

blogi666.jpg

Joulukilojen sijaan joulukilsoja. Ja monenlaisia iloja. Kuka loppujen lopuksi jaksaa välittää mahdollisista ylimääräisistä vararenkaista, jos herkkujen kaupanpäällisenä saa vieläpä ihan järjettömästi ylimääräistä virtaa kaikenlaiseen? Elämä todellakin maistuu makealta monellakin tapaa.

ajatuksia · itsetutkiskelu · lifestyle · oma hyvinvointi · onnellisuus · selviytymisvinkit · syvällistä

Vapaus yllä leijuu.

Vastaan kyllä, vaikka arvelen vain. Minä siis arvelen, että jonkinlaisissa mielen auttamista varten varatuissa istunnoissa ehkä annetaan ulkopuolisen toimesta itse istujalle erilaisia lupia; saa itkeä, saa nauraa, saa olla hiljaa. Mutuiluahan se vain on, kun arvelen, että esitettävien kysymysten asettelu pääpiirteittäin on suhteellisen riisuttua ja pelkistettyä, ainoastaan itse asian sisältävää; mitä tunnet tai haluatko sinä oikeasti.

Minä nimittäin olen alkanut pitämään itselleni omatoimisia terapiaistuntoja. Ne ovat aika lailla yllä kuvatun kaltaisia. Olen todennut, kuinka mahtavalta – ennen kaikkea toimivalta –  tuntuu istua alas ja kertoa yksinkertaisella lauseella esimerkiksi, että sinulla on lupa, Rinkeli. Mihin ikinä vain. Eikä oikeasti ole minkäänmoista hullunkurista psykologin leikkimistä se, kun puhun itselleni kuin taaperoikäiselle ja kysyn kolmella sanalla, että mikä sinua vaivaa. Sellaiseen on meinaa häkellyttävän helppoa vastata.

blogi610

Sillä toisinaan vuoropuhelu itseni kanssa tuppaa jäämään ainoastaan ongelmasta syntyvien tunnerikkaiden ajatusten sinkoiluksi. Holtittomasta heitosta ei välttämättä ole kovin helppo ottaa koppia – ainakaan sellainen ei vakuuta. Itselle puhuminen tunteiden ja erinäisten tuntemusten läpi on toki antoisaa, mutta ei juurikaan selkeyttävää.

Sen vuoksi olen opetellut olemaan itselleni ulkopuolinen sisällä. Monesti tiedän asioiden objektiivisen laidan, mutta itselle sen kertominen ei luonnistu. Ongelma on ehkä siinä, etten ole tajunnut, että minun on neuvottava itseäni samaan tapaan kuin vaikkapa ystäviäni. Autettava puhumalla mahdollisimman järkeviä.

Eikä minun tarvitse oikeasti paikoillani istua tai ääneen höpöttää terapoidessani itseäni. Luvan saaminen saattaa tapahtua vaikka kesken lenkin ja näkyä ulospäin vain lähes huomaamattomana nyökkäyksenä. Oleellista on kai vain pitää ajatus yksinkertaisena ja ottaa vastaan se kuin ulkopuoliselta. Napata lupa taskuun.

blogi611

Tällä viikolla olen antanut itselleni luvan olla häpeämättä kirjoittamista ymmärtämällä, että lahjakkuus ei ole minkäänlainen oikeutus eikä lahjattomuus rajaava tekijä. Olen ratsastanut pesusieni kainalossa vinoine istuntoineni ja antanut itselleni luvan olla armollinen vioilleni.  Olen viettänyt päiviä putkeen meikkipussiin koskematta ja antanut itselleni luvan katsoa siltikin ihmisiä silmiin.  Itse asiassa olen antanut itselleni luvan heittäytyä pinnistelemättä helpon elämän tunteeseen.

Eikä hetkeen ylläni ole leijaillut yhtä vapautunutta oloa.

aitous · ajatuksia · itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus · pienet hetket · syvällistä

Syksy puski uudenlaisena.

Tämä syksy on tuntunut yllättävän uudenlaiselta. Ehdottoman erilaiselta useammallakin tavalla. Satanut on vähemmän, mutta uskon aiemminkin syksyjen olleen yhtä kauniita. Uutuudenviehätys johtunee siitä, että tänä vuonna olen vain nähnyt ruskan värikylläisen upeuden tarkemmin; en ole enää jatkuvasti juossut karkuun aikaa, joka välillä tuntuu menevän aivan liian nopeasti ja toisinaan taas kestämättömän hitaasti, mutta harvemmin juuri sopivantahtisesti. Olen pyrkinyt ottamaan jokaisen kauppareissun ja koiranulkoilutuslenkin kestävänä hetkenä enkä välinpitämättömänä ohikulkuna. 
Tuntuu kai erilaiselta, koska olen viettänyt punertavien lehtien lisäksi hurjasti aikaa myös ihan vain itseni kanssa. Olen elänyt ehkä elämäni yksinäisimmältä tuntuvaa syksyä – päivittäiset kontaktit ovat olleet lähinnä yksittäisiä tuntisia. Valoisiksi minä kuluneita kuukausia siltikin luonnehtisin, vaikka omien ajatusten jatkuva uudelleen ajattelu päätyykin usein keveähköön melankoliaan. Melankolia taas ei sisälleni sinänsä sovi, vaan tietyn pisteen jälkeen se pyrkii puklauksena ylös.
Aina narun toisessa päässä.
Puklaus on lähinnä asioiden uusien puolien oivaltamista pienoisen itkun kautta. Ihan positiivista siis kai sekin. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen toden teolla opetellut ajattelemaan itseäni itsenäisenä – kuinka hullulta tahansa se kuulostaakaan. Jos itsenäisyys määritellään omilla jaloilla seisomiseksi, olen siinä mielestäni ollutkin kohtalaisen hyvä jo aika nuoresta asti. Tänä syksynä olen pyrkinyt kuitenkin toisenlaiseen itsenäisyyteen. Luettuani sattumalta satunnaisen lehden satunnaisesta mainoksesta Marie Curien ”mitään elämässä ei tule pelätä, vaan ymmärtää”-ajatuksen itse asiassa ymmärsin päässäni soivan sitaatin ”eivät huolet kantamalla kevene” merkityksen omassa elämässäni. Toisen ihmisen taakan painoon vaikuttaminen ei tapahdu itsekin vapaaehtoisesti sen alle musertumalla. Päinvastoin. Parhaiten kai kevennän taakkaa toisen omia voimia tukemalla erinäisin teoin, jotka eivät kuitenkaan niin kovasti muserra minua. 
On vienyt tästä syksystä aikaa tajuta, että toisten tunteiden kautta elämisen lopettaminen ei tarkoita itsekkyyttä tai välittämisen vähentymistä.
Ennätyskaunis. Ehkä ennätyssyvällinen. Syksy meinaa.
aitous · ajatuksia · elämänasenne · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus

Murheeton muutos.

Tiedätkö, käväisi tässä taannoin ja ihan erityisesti tänään aamulla mielessä. Että eikö oikeastaan ole itsekästäkin roolittaa itsensä elämässään loputtomien murheiden kantajaksi?
Turhitta murheitta pystyisin olemaan parempi. Enkä vain parempi minän roolissani. Voisin olla loistava tyttöystävä, tytär tai pelkkä ystävä, koulukaveri, tuttava tai tuntemattomaan törmääjä. 
Sitä minä itseltäni kysyisin. Siis sellaista, että minkälaista järkeä olisikaan tuhlata aikaa turhan taakan alla? Aika järjettömyydellä täyteen pumpattua järkeä olisi olla tarjoamatta itsestäni murhe-vapaita puolia toisille. Sillä antaessani itsestäni muille parannan samalla myös omaa elämänlaatuani. 
Olen miettinyt jo jonkin aikaa, miksi elämä tällä hetkellä tuntuu hyvin paljon siltä kuin kuuluukin eli toisin sanoen siltä kuin kymmenvuotiaana. Niin tuntuu, että kuuluu tuntua tältä, vaikka elämään kuuluukin paljon kaikenlaista muuta, kuten esimerkiksi vastuu, kuin nuoruudessa. Eilen ruokakaupassa keksin ainakin osan vastauksesta.
Aloin höröttää, vaikka piti vähän mököttää. 
Nauran spontaanisti. Tunnen itseni vapautuneemmaksi. En pysty enää jokainen kerta pidättelemään hauskoja ajatuksia. Onni saa aikaan useammin hymyn. Kaikki se tarkoittaa kai sitä, ettei turha murheellisuus enää kovin muserra alleen. Niin iso muutos voi syntyä yhden ainoan ajatuksen sisäistämisestä: kanniskelee murheita vasta, kun ne oikeasti painavat ja sittenkin jakaa taakan toisen kanssa.
ajatuksia · itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · liikunta · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus

Oman itseni ohjelmistopäivitys.

Sitä sanotaan ehkä puhdistautumiseksi. Kai kiireisten päivien tuoman epämukavuuden karistamiseksi. Tai omasta itsestä taas kiinni nappaamiseksi. Levollisuuden löytämiseksi. Ja sisimmän äärelle palaamiseksi. 
Minulle se tapahtui Nuuksion poluilla. Juoksin. Maisemat vaihtuivat ja minä vain juoksin. Juoksin, vaikka ajatukset jäivät jälkeen – pitkospuille, mäennyppylöille, milloin minnekin. Jatkoin ja keskityin katsomaan jalkoihini. Hengästyin nousuissa ja kolmensadankolmenkymmenennen portaan askelman kohdalla jalkaakin jo painoi. Jatkoin siltikin juoksua. Koska eteneminen auttoi tajuamaan seuraavia asioita: kuinka luulen miettiväni paljonkin, vaikka tosiasiassa pyörittelen vain samoja tuttuja, kuinka vapauden tunteminen tukehtuu lopulta toistoihin, kuinka arki tuppaa erkaannuttamaan minut itsestäni, kuinka minä loppujen lopuksi olen ainoa, joka määrittelee minut itseni ja kuinka selvitettävissä olevista murheista pitäisi itse asiassa osata olla onnellinen.
Kokemukseen liittyi vahvasti metsän tuoksu, joka jokainen kerta tuo mieleeni lapsuuden vuodet. Kokemus tarvitsi syntyäkseen aikaa ja vahvistuakseen riittävän monta metsässä vietettyä tuntia. Se vaati jälkeenpäin ulkoilmasta raukean olon ja punakat posket. 
Tuntui siltä, että muutuin jälleen ihan oikeaksi ihmiseksi enkä ollut enää vain erinäisten elämän asioiden turruttama olento.
En oikeasti osaa tarkoin määritellä, mistä näillä sanoilla kerron. Ehkä jostakin sellaisesta, johon liittyy etäisesti savuavat tuoksutikut, meditaatioasennot ja voimaäännähdykset. Tai hypnoosit, transsitilat ja sielunmatkat. Kaikkein luultavimmin koetan kai kuitenkin kirjoittaa sellaisesta, jonka ymmärtää vasta kokemalla.
Taisin tehdä oman itseni ohjelmistopäivityksen. Miten sinä teet sen?
ajatuksia · liikunta · oma elämä · oma hyvinvointi · tavoitteet · treeni

Mun liikkuminen.

Keskiviikkona kysyin 90-vuotiaalta, mikä on pitkän iän salaisuus. Hän vastasi, että osin ainakin läpi elämän jatkunut voimistelu. 92-vuotias vastasi taas, että kaikenlainen liikunta ja itsensä aktiivisena pitäminen.
Aloin siinä sitten miettimään, millaista oma liikkumiseni nykyisin on.

Omia jalkoja kuunnellen. Ja oikeastaan kokonaisvaltaista jaksamista seuraten. Lähden urheilemaan, jos en tunne itseäni liian uupuneeksi. Ajan löytäminen liikkumiseen on mielestäni useimmiten ainoastaan järjestelykysymys (kello puoli viiden kuntopyöräilyt silloin tällöin ovat hervottoman hurjia), mutta omaa jaksamista en kaiva väkisin esiin.
Himottaa. Ehkä tämä on vain jokin oma hölmö juttuni. Tajusin nimittäin tänä kesänä, että samaan tapaan kuin himoitsen ajoittain aivan älyttömästi suklaata, himoitsen myös päivästä riippuen eri liikuntamuotoja. Kesän aikana rakastuin pitkiin kävelylenkkeihin ja rankkoihin porrastreenirykäisyihin. Ja himoitsen niitä vesi kielellä edelleen! Jo ajatuskin saa kuolan valumaan, silmätkin säihkymään.

Suunnitelmallisuutta ja suunnittelemattomuutta. Koska terveillä ja kivuttomilla jaloilla tuntuu hienolta juosta, olen tällä hetkellä äärettömän innostunut juoksemisesta. Juoksen viikossa kaksi lenkkiä, pidemmän ja lyhyemmän. Ne yleensä mallaan ennalta aikatauluihin ja koetan pitää tiukasti kiinni suunnitellusta. Kaiken muun liikunnan pyrin pitämään mahdollisimman suunnittelemattomana. Minulla ei esimerkiksi ole tarkkaa saliohjelmaa, vaan käyn kerran tai pari viikossa salilla (joskus en sitäkään) ja touhuan jotakin koko keholle hyödyllistä hommaa. Mielestäni vapaus tehdä mitä haluaa ja milloin haluaa on aivan omiaan ylläpitämään mielekkyyttä. 
Hikoilua huomaamatta. Aina kaksi kertaa viikossa hikoilen aika lailla huomaamattani. Jep, ratsastustunnilla. En ole koskaan hevosen selässä miettinyt sykkeitä tai kulutusta ja aina paremminkin mieltänyt ratsastuksen rakkaana harrastuksena kuin varsinaisena liikuntaharrastuksena. Vaikka vatsalihakset halutessaan saakin kipeäksi ja hikoiluasteen nousemaan aivan uusiin ulottuvuuksiin.
Innostuksen lopahtamisen salliminen. Välillä saan päähäni jotakin ja seuraavana hetkenä jo olenkin täysillä mukana. Tällä hetkellä ajatukseni pyörivät lähinnä leuanvetojen pariin palaamisessa ja toisen puolimaratonin selättämisessä. Suurin oivallukseni liittyykin juuri innostumisen kokemiseen: olen ymmärtänyt antaa itseni innostua, mutta myös oppinut sallimaan siitä luopumisen. Itselle on helpottavaa, että ymmärtää innostumisen lopahtamisen olevan aivan yhtä luonnollista – suotavaakin – kuin itse innostumisenkin. Eihän kaikki voi olla yhtä aikaa sika siisteintä

Mahdollisimman monipuolista. Kun pohdin oman liikkumiseni monipuolistamista, aloitan aina eri liikuntalajien luettelolla: juoksua, pyöräilyä, käppäilyä, lihaskuntoa, spurttailua, ratsastamista. Suhteellisen monipuolista, sitä voisi todeta. Hiljattain olen kuitenkin hoksannut, ettei suppea lajikirjo ole niinkään haasteeni, vaan se sellainen toisenlainen monipuolisuus. Olen löytänyt erilaisia, ennenkokemattomia puolia liikunnasta, kun olen (välillä aina pienen pakonkin edessä) poikennut rutiiniajoistani ja urheillut minulle aivan uuteen vuorokaudenaikaan. Lisäksi ystävän tai kaveriporukan kanssa treenaaminen on tuonut osaltaan monipuolisuutta koko touhuun. 
Miksi-kysymyksen mielessä pitäminen. Kai se kaikkein tärkein asia. Endorfiiniryöpyn keskellä sitä tuskin useinkaan tarvitsee pohdiskella, miksi liikuntaa ylipäätään harrastaa. Kuitenkin alamaissa ja väsyneenä kysymyksen esittäminen itselle on ehkä se kaikkein järkevin teko. 
ajatuksia · elämänasenne · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus · syvällistä

Olisinhan minä, mutta mitäpä sitten.

Olisin minä luultavasti kuvauksellisempi. Suoraan sanottuna kauniimpi. Ehkä upea. Kaikista suunnista katsottuna näyttäisin kai hyvältä. Jopa alaviistosta hei. Jos siis poskeni eivät olisi ihan näin pyöreät. Minun olisi helpompi katsella itseäni kuvista, todeta, että okei vähän paremmin hyväksyn sen, millainen kuvassa olen. Olisin sorja, jos siis kieltäytyisin kaikista herkuista ja söisin tosi tarkasti. Silloin ei varmastikaan tarvitsisi miettiä, että näytänkö älyttömältä paksukaiselta jossakin kuvakulmassa.
En kiellä. Vaikka siten en haluakaan suhtautua kuviin itsestäni.
Yritän ajatella, että minulle riittää yksi asia. Se, että näytän Elinalta, jossa on elämää sisällä. 
Että veressä virtaa muuta kuin ahdistusryöppy ja silmistä heijastuu muuta kuin pahoja asioita itsestä. Haluan huomata kaiken ympärilläni, haluan tuntea ne kaikki hetket toisten kanssa ilman oloa, että minun pitäisi olla oikeasti pimeässä huoneessa potemassa itseäni. En minä halua yhtäkään muistoa sellaisesta päivästä, että valokuvaa katsoessani esiinnyn siinä, vaikka en oikeasti olekaan läsnä. En halua heittää yhtäkään potentiaalista onnellista päivää hukkaan itseni vuoksi. 
Minä tahdon elää elämää kokemisen vuoksi. Ja sen voi oikeasti tehdä näytti sitten miltä tahansa.
Mitä kaikkea sitä täytyykään opetella uudestaan, kun kulkee kohti itsensä kokonaisvaltaista hyväksymistä.