Sitä sanotaan, ettei vaikeita asioita saa juosta karkuun.

Totta vaiko ei?

Jos saan vapaasti päättää, valitsen aina pidemmän lenkin. Sillä mitä enemmän kilometrejä, sitä tyynempi mieli kotona. Juokseminen voi olla muun muassa urheilua tai tavoitteiden täyttämistä. Itse asiassa se voi olla myös omanlaistaan meditaatiota. Sen vuoksi en ole koskaan kai kyllästynyt pidemmilläkään matkoilla – juokseminen on minulle asioiden käsittelemistä. Vaikka en lenkin aikana ajattelisi muuta kuin kuulokkeissa soivaa musiikkia, en pohtisi ongelmia tai haasteita lainkaan, moni asia on viimeistään kotiovella paljon selkeämpi. Talvisin juokseminen on erityisen ankaraa, kun reisiä kihelmöi ja posket punoittavat. Mutta talvisin myös ajatusten selkeytyminen on aivan omaa luokkaansa. Sillä on oltava jotain tekemistä fyysisen rasituksen kanssa: mitä rankemmin koetellaan fyysisesti, sen puhdistautuneempi olo jälkikäteen. Kyse ei kai sittenkään ole vain kilometreistä.

Suihkussa aina mietin, että jäljellä on vain raukea olo. Kaikki muu on huuhtoutunut pois. Hikoilla on siten täytynyt lenkin aikana jotakin merkittävää, muutakin kuin vettä ja suoloja.

Joten minä ennemminkin kai juoksen vaikeat asiat selvemmiksi – en niitä karkuun.

Näiden asioiden vuoksi pidän itseäni ensisijaisesti kestävyysliikkujana, erityisesti pitkänmatkanhölköttelijänä. Siitäkin huolimatta, että fyysinen rakenteeni ei ole sellaiselle ehkä tyypillisin, eivätkä jalkani välttämättä monille kilometreille luodut. Sielultani olen silti läpikotaisin kilometrien taittaja.

Ja oikeastaan, kai ihminen on tarkoitettu juuri sellaiseksi kuin sisältään tuntee. Ei se vaadi attribuutteja määrittämään ulkoisia ominaisuuksia.