Kuinka paksun materiaalin sanat voivat lävistää? Tämä tarina kertoo nimittäin juuri siitä.

Ajattelen, että kunkin ihmisen ympärillä on määrätynpaksuinen materiaali. Materiaali, joka koostuu kerroksista. Kerroksien lukumäärä taas määräytyy yksilön mukaan. Toisilla on useampia ja paksuhkoja; ne ovat voineet olla lapsesta saakka tai niitä on voinut muodostua elämän mittaan. Toisilla kerroksia on vähemmän ja ne saattavat olla kuin riisipaperia, heiveröisiä. Uskon tavanneeni myös heitä, joilla on ainoastaan yksi kerros, joka on kuitenkin ollut paksuudeltaan aivan omaa luokkaansa.  Ajattelen, että ihmistä ympäröivän materiaalin kerrokset ovat heijastus kaikesta koetusta – materiaali on osa ihmistä ja siten aina myös täysin ainutlaatuinen. Ehkä riisipaperikerrokset ovat ohuita, koska niitä ei ole mikään elämässä kovettanut; ei ole ollut tarvetta suojata sisimmän arvokkainta. Kai yksi häkellyttävän paksu kerros kertoo jostakin hyvin kohdennetusta.

Istuin maanantai-iltana Malmilla eräällä penkillä vajaa kolme tuntia. Tuon illan aikana minulle alkoi valjeta seuraava; jos minut haluaa lävistää sanoilla, on onnistuakseen päästävä useamman tiiviin kerroksen läpi. Vaikka olen todella herkkä ja esimerkiksi ympäristö vaikuttaa minuun vahvasti, herkkyyteni lähtee siltikin sisältäpäin. Sanoilla voi kieltämättä satuttaa minua hyvinkin helposti, mutta sanoilla sanoman saattaminen minulle onnistuu vasta, kun otan ne omakseni. Ja se taas vaatii useampien kerrosten läpäisyä – muulla tavoin kuin kipeästi pistämällä.

Sinä iltana ensimmäinen kerros ohitettiin ehkä kymmenen minuutin jälkeen. Tiedätkö, mikä kerros se oli? Ennakkoluulon kerrostuma. Vaikka toistelen äärimmäisen usein itselleni tahtovani olla ennakkoluuloton ja avoin, joudun aina kuitenkin myöntämään olevani vain ihminen. Ennakkoluuloni saattavat syntyä mitättömästä ja yhtäkkisestikin; sanavalinta tai esimerkiksi ohimenevä kliseinen elehdintä.

Toinen kerros on akateemista perua. Se on syntynyt lukuisten tieteellisten tekstien ja tutkimusten lukemisesta. Itse asiassa kerros hämmentää itseänikin toisinaan, sillä sekoitus tieteellisesti todistetun tiedon nimeen vannomista ja toisaalta omia henkilökohtaisella tasolla todettuja tuntemuksia on häkellyttävä kombinaatio, jonka koen sisältävän ristiriitaakin. Tämän vuoksi tuona iltana toisen kerroksen läpäisy kertoi minulle paljon; sanat olivat matkalla juuri sinne, missä säilytin jo todettuja tuntemuksia.

Kerroksia näiden lisäksi on lukuisia. Kuten esimerkiksi kerros jännityksestä, joka kaikesta yksinkertaisuudestaan huolimatta on yksi haastavimmista kai läpäistä. Vaikka sanat pääsisivätkin aiempien kerrosten alle, jännityksestä koostunut kerros pysäyttää kovin tehokkaasti. Sitä kyllä kuulee, mutta ymmärtämättä jää. Tuona iltana Malmilla tuoli oli vieras, tila täysin uusi, toiset ihmiset tuntemattomia.

Viimeistään puoli yhdeksältä pystyin kuitenkin itselleni kertomaan, että sanat olivat varmuudella läpäisseet viimeisenkin kerroksen; sen aidompaa kuin kyyneleet minussa ei ole. Illan aikana kerros kerrokselta etenevät sanat saivat palaamaan jo koettuun, ne saivat ajattelemaan vielä korjausta odottavia asioita ja tuntemaan toiveikkuutta tulevaisuudesta. Lähinnä se, että joku puhui minulle juuri sellaisista asioista, joita itsekseni olen viimeiset kuusi vuotta toden teolla miettinyt, kosketti jollain tapaa syvältä. Jopa kouraisi.

Tuon Malmilla istutun illan jälkeen olin häkeltynyt; kerrosten läpi pääseminen oli melkoinen suoritus. Harvemmin tällaisten asioiden äärellä otan vastaan yhtään mitään mistään muualta kuin omista pohdinnoistani – en ole koskaan kokenut elämätaito-oppaiden tai verkkokurssien tarjoavan minulle mitään merkityksellistä.

Tämä tarina oli Malmilla vietetystä illasta, tarkemmin ilta NLP:stä (neuro-linguistic programming). Sen järjesti  valmennusyhtiö True Hearts. Lisää NLP:stä voi lukea esimerkiksi täältä.