Olen tyytyväinen, että olen tässä.

Siihen mun ei itse asiassa tarvitse edes tällä hetkellä pyrkiä, kun tuleepa itsestään. Tyytyväisyys tässä näin peiton alla. Villaviltti yllä lämmittää vähintään yhtä paljon kuin villakoira kyljessä eli juuri sen verran, että vilunväristykset ovat enää yksittäisiä hytistyksiä. Hämärä huone, pimenevä ilta, hitusen viluisa olo ja kädessä höyryävä. Mä en osaa kuvitella, että kukaan haluaisi olla missään muualla kuin täkin alla tunnustelemassa alkutalven purevuutta. Ainakin mä vastaisin, että mulla ei just nyt ole kiire yhtään mihinkään; mun on niin hyvä olla tässä hetkessä.

Sopivassa kainalossa tuntuu varmasti samaiselta.

Elämässä menee kai aika hyvin, jos osaa suhtautua mahdollisimman moneen hetkeen samalla tavoin; ottaa astetta hellemmin vastaan ja keskittyä siihen kuin katoavaiseen. Viltin allakin mä olisin tietysti voinut jankata itselleni tekemättömistä askareista ja stressitason huipuista, mutta sen sijaan päätin hellittää hellemmällä otteella. Tyytyväisenä. Mielekkyyden kokoon kaapiminen ei vaadi juurikaan suuria hetkeltä: työkoppi, luentosali, lähikuppila, ysikassan semipätkä jono. Onnistunee. Mä näen ennemminkin kaapimisen ajatusten oikein päin asetteluna – tai kuinka päin ikinä haluaakaan.  Kuitenkin siten päin, että asennoituminen hetkiin on seuraavanlainen: mä osaan tehdä monesta itselleni mielekkään.

Sillä jos mieluummin olisi muualla kuin nimenomaisessa hetkessä, taitaa hetki olla aikamoista tuhlausta. Ja mä en halua, että mulla on koskaan sellaiseen varaa.