ajatuksia · itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus

Onhan se yksi aarrearkku.

Olen minä aiemmin jo tajunnut, että elämä on kuin aarrearkku, jos sallii itsensä tehdä vapaasti valintoja. Arkusta saattaa löytää kaikenlaista: toinen toisensa perään aivan uusia tuntemuksia, joissa yhdistyvät muistot, aistimukset ja senhetkinen tilanne. Vapautta se kuitenkin vaatii. Sillä vaikka kuinka pitäisi koko junamatkan silmät apposen auki, uusia maisemia ei näe, jos aina vain istuu samoilla kiskoilla kulkevassa junassa. Tarvitaan vapautta – ja samalla uskallusta – valita ennestään tuntemattomia raiteita. Mitä vapaus merkitsee, riippuu kai ihmisestä: tunnolliselle se voi olla vapautta poiketa suunnitellusta tai ainaiselle kiirehtijälle vapautta rauhoittua ja hidastaa.
Elämässä vapautuminen vaatii vapautta tehdä valintoja.
Jännä, miten ainakin oman kokemukseni mukaan ihmisillä on eräänlaisia sisäisiä luonteenpiirteitä tai elämän aikana omaksuttuja käyttäytymismalleja, jotka usein heidän tiedostamattaan rajoittavat elämistä, etenkin kokemuksellista elämää. Toisen sisällä on koko ajan vähän liian rivakka tahti ja toisella taas suorastaan vaistomainen tapa ensin huolestua ja sitten vasta ajatella asian muita puolia.
Aarrearkku ei ehkä koskaan aukea, jos omaa vapautta ei kykene löytämään. Toisin sanoen jos ei opi tuntemaan omaa syvimmistäkin syvimpää sisintä ja tiedostamattomampaa puolta itsessä. 
Uskon, että minun on ollut tarkoitus tajuta liiallisen kontrolloinnin tappava vaikutus kokemiseen.
itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus · selviytymisvinkit · syvällistä

Voi mun Omar-munkki, mikä päivä.

Vaikka mä usein mietin, miten jokaisesta päivästä tulisi olla kiitollinen, pohdin, kuinka tuntea onnellisuutta elämästä ja yritän funtsia, millaista hyvää pienestäkin voi löytää, niin siltikin mun ainokainen tavoite on olla rehellinen mun tunteille. Että en esimerkiksi tahdonvoimalla muokkaa niitä tai sivuuta valitsemalla joukosta parempia.    
Ja koska mä en halua olla kuin vanha merimies, tyydynpähän vain toteamaan: eilen oli sellainen päivä, että oli aivan pakko-pakko-pakko saada Omar-munkkia iltapalaksi. Kertonee jo riittävästi.
Kaiken onnellisuushehkutuksien ja carpe diem -sitaattien keskellä on toisinaan ehkä haastavaakin antaa itsensä kokea ihan järkyttävän surkeita hetkiä tai kokonaisia päiviä. Ne tuntuvat lähes epäonnistumisilta. Sitä helposti yrittää väkisin hymyillä, väkisin tykätä ja väkisin puskea naurahduksia. Itselleen on loppujen lopuksi aika helppoa uskotella, että tuntuu hyvältä ja kaikki on jees, mikä on taas täysin eri asia kuin ylöspäin pyrkivät ajatukset aallonpohjalla. En mä ole koskaan kannattanut epärehellisyyttä itseä kohtaan, mutta olen mäkin sortunut puskemaan ja puskemaan pelästyneenä kai hirveiltä tuntuvia hetkiä. Silloin mä en todellakaan ole etsinyt korjaavia toimenpiteitä tai antanut itseni lohduttautua yhtään millään – oikeastaan olen vain sullonut tunteet myttyyn johonkin sopukkaan.
Mun mielestä on kuitenkin ainoastaan tervettä osata todeta, että kappas miten hirvittävän kamala päivä tänään
Ensin vähän itkeä tihrustaa yksin ja lohduttautua sitten Omar-munkilla. 
Ihan yhtä paljon elämää se on kuin nauruun tikahtuminen onnellisuuden huipulla.
aitous · ajatuksia · itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · itsevarmuus · onnellisuus

Mun peilikuva.

Aiemmin viikolla ruotsin suullista esitelmää pitäessäni – siellä niin kurssilaisten edessä ja kesken sokerin monosakkarideista kertovan lauseen – mietin, miksi en edelleenkään kykene olemaan rauhallinen toisten silmien edessä. Että pelkään yhäkin, etten ole katseenkestävä. Siitä huolimatta, että omasta mielestäni kaiken muun kuin pinnallisen pitäisi merkitä jotakin ihmisessä. 
Jäädyin puolivälissä lyhyttä esitystäni pikkuisen pahasti.

Toisaalta. Ihmekös tuo kaikki. En minä ole hirveän montaa vuotta vielä katsellut itsekään itseäni hyväksyvästi. On vaatinut aika monta erilaista ajatusta ja paljon niiden pyörittelyä, että olen oppinut katsomaan peilikuvaa ihka omanani. Ja lisäksi siten, että tällainen olen minä. Välillä koen haastavaksi edelleen olla ajattelematta peilistä heijastuvia ääriviivoja tulevaisuuden ennen-jälkeen-kuvasarjan ennen-kuvana. On hankala toisinaan tajuta, että en ole jatkuvassa muutoksessa, minulla ei ole tarvetta yrittää muuttaa itsessäni yhtään mitään. 
Sillä minä en usko, että oman peilikuvan katsomista kannattaa harjoitella ulkoisia muutoksia tekemällä. Se on nimittäin jokin aivan muu kohta, jota tulisi itsessä rakastaa. Jossakin hivenen syvemmällä.
Aika jännä, että itsevarmuuden opettelustakin voi innostua.
ajatuksia · itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus

Keveää harsoa.

Vaatii aika hirveästi taitoa se, että osaa keskittyä omaan elämään. Oikeasti kai suurta tahdonlujuutta, että pystyy seuraamaan kaikenlaista vierestä ilman sen itseensä imemistä. Ajatukset siitä, että pitäisi olla juuri kuin toinen tai joissakin tapauksissa siitä, että ihan haluaisi olla täsmälleen kuin muut, ovat usein niin valtavan hallitsevia. Hurjia. Harvoin sitä tulee silloin enää kysyttyä itseltä, mikä minulle sopii juuri parhaiten tai millainen minä itsenäisenä itsenäni oikein olen. Vähän kuin tukahduttaisi pienen liekin.  
Itsensä kuuntelu ei ole vain taitolaji, vaan myös rohkeuskysymys. Lisäksi se vaatii toisinaan satuttavaakin rehellisyyttä omaa toimintaa ja ajatusmalleja kohtaan. Oikeastaan itsensä kuuntelu on osin myös taitoa herätä nykyisyydestä, siitä meneillään olevasta.
Sillä vaikka kuinka olisi kiinni jokaisessa sekunnissa ja eläisi tiukasti hetkessä, sitä ei välttämättä siltikään tee itselle oikealla tavalla.
Eikä ole helppoa havahtua omiin erheisiin.
”Joitakin aikoja sitten mun meno oli vielä kiikkerää. Mä luulin, että mun elämä on hyvää – tai niin se kyllä olikin. Sen lisäksi se oli kuitenkin myös sellaista, että mikään asia ei oikeasti tuntunut mun omalta. Ikään kuin mun koko elämä olisi ollut mulla vain jollain tapaa lainassa joltain toiselta. Koostettu periaatteessa hyvistä, mutta toisiinsa sopimattomista paloista. Tuntui rehellisesti sanottuna siltä, että mulle oli annettu hieno, matemaattinen kaava. Mä tunsin kaikki muuttujat siinä, mutta en osannut lainkaan soveltaa kaavaa laskuihin. Juuri sellaiselta mun elämä tuntui. Järjelliseltä, mutta ei yhtään syvemmältä.
Lauantaina mä juoksi 19 kilometriä. Sen jälkeen mä itkin kaksi tuntia. Sitten mä lähdin ystäväni tupaantuliaisiin. Halasin montaa rakasta ihmistä. Saavuin yöllä kotiin ja nukuin kuusi tuntia. Aikaisin aamulla mä lähdin tallille. Sijotuin estekisoissa neljänneksi. Siltikin tulin onnelliseksi pääasiassa siitä, että niin moni hymyili mulle. Söin makkaran. Sitten mä kävin vielä illalla tivolissa. 
Mun elämä, joka on kaukana kiikkerästä. Mä elän kiinni hetkissä, jotka lisäksi tuntuvat mulle aivan oikeilta. Mä todellakin osaa soveltaa ja tilkkutakin sijaan mun olkapäillä lepää keveää harsoa. Siten mä koen juuri nyt.”
aitous · ajatuksia · itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi · pienet hetket

Herkkä.

Kevät tekee sen aina. Saa minut aina hetkittäin ympärivuorokautiseen hurmioon.
”Että enkö ole aidosti ja oikeasti onnellinen, kun en aina pysty ilman apuja hymyilemään. Eivätkö henkiset voimavarani ole tarpeeksi vahvat tai itsenäiset. Ovatko omat, sisäiset onnellisuuden varastoni kuitenkin liian vajaita. Voiko tosiaan olla niin, ettei minulla ole kapasiteettia olla ihan vain omillani onnellinen. Sellaista kaikkea ehdin jo epäillä.
Kun aurinko saa minut kertakaikkisesti huumaan, mutta pilvet melkein kuin masentumaan.
Hetki kesti tajuta, kuinka vaikutusaltis olen. Sillä tarkoitetaan tässä kai vain herkkää. Ihmiset ympärilläni vaikuttavat minuun vahvasti, mutta sen lisäksi myös kaikki muu: se, millaiselta huoneen seinät tänään tuntuvat; se, kuinka puut ulkona tänään huojuvat; se, kuinka kuuluvasti linnut tänäaamuna ikkunan takana lirkuttavat.
Eikä se ole heikkoutta, epäaitoutta tai mitään muutakaan pahaa, että kokonaisvaltainen olo rakentuu niin vahvasti ulkoisten seikkojen vaikutuksesta. Kaikkein vähiten se on negatiivisuutta tai pessimistisyyttä elämää kohtaan. Siis se, että pilvinen päivä saa ajoittain koko elämän näyttämään harmaammalta. 
Hyvin riisuttuna ajatuksena se on oikeastaan äärimmäistä hetkessä elämistä. Vieläpä rohkeutta kohdata jokainen päivä sellaisena kuin se omassa todellisuudessa juuri sinä hetkenä näyttäytyy.”       
ajatuksia · itsensä kuuntelu · itsevarmuus · oma elämä · onnellisuus · syvällistä · tulevaisuus

Saavuttamisesta.

Mä havahduin ihan vahingossa ja yllättäen. Että mä täytän tänä vuonna jo kakskytneljä.
Samaan aikaan tajuntaani iski inha ajatus. Pikemminkin ehkä kysymys tai jopa tölväisy. Mitä minun olisi pitänyt saavuttaa elämässäni tähän ikään mennessä? Olenko huolimattomasti jo skipannut tärkeitä mahdollisuuksia? Tunsin tahtomattanikin oman pienen yleisen syyttäjäni hieman moittivasti törkkivän minua sanoillaan sisälläni. Aloin aivan itsekin epäilemään etenemistäni elämässäni: mitä olen oikeastaan edes saavuttanut. Nimenomaan ihan omilla taidoillani ja toiminnallani.
Jokin aika sitten totesin muutamalle ystävälleni, etten ole oikeastaan missään asiassa todella lahjakas. Olen useammassa asiassa ihan hyvä, joissain asioissa yhtä hyvä kuin muutkin. Mutta en millään tavoin poikkeuksellisen taitava missään. Millaisilla avuilla minä sitten saavutan elämässä jotakin vähänkään arvokkaampaa, sitä pohdin pitkään. Kunnianhimo tai periksiantamattomuus vievät tiettyyn pisteeseen asti, mutta eivät enää sen yli. Mihin mahtaa riittää oma tahto?
Lifegoals. Mitä elämässä pitää yhteiskunnan osasena saavuttaa ja mitä minä haluan elämässäni saavuttaa? Kaksi aika erilaista asiaa, vaikka tavallaan niiden kuuluisikin ehkä olla edes jollain tapaa samankaltaisia. Entä jos minun tavoitteeni ovatkin jotakin sellaista, joiden saavuttamiseen tarvitaan vain ja ainoastaan jo olemassaolevia ominaisuuksia sisältäni. Vaikka en olisikaan erityisen lahjakas, mutta tuntisin itseni äärimmäisen hyvin, minulla olisi hyvät mahdollisuudet saavuttaa elämässä paljon. Ehkä vain hiukan erilaisia asioita. Se tuntuu järkevältä ajatukselta ja sellaiselta, johon mielelläni uskon. Vaatii itse asiassa aikamoista itsetuntemusta ja ennen kaikkea itseluottamusta määrittää se, mitä elämässä haluaa hamuta.
Enpä oikeastaan tiedä, kannattaako elämässä koskaan sen enempää odotella sopivia hetkiä yrittää saavuttaa ja tavoitella. Joten ehkä jo tänään edes jotakin pientä ja ihan vain näillä lahjoilla.
ajatuksia · itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi

Osaanko olla alkukantainen.

Minä hoksasin viime viikonloppuna, mikä on ihmisen elämässä yksi hienoimmista asioista.
Mutta samalla kuitenkin kadonnut monelta nykypäivänä. Sellainen asia, joka on kai sisäänrakennettu ihmisiin. Mutta on siltikin unohdettavissa helpostikin. Sen voimakkuudesta ja luonnollisuudesta huolimatta. Eikä sinänsä mikään ihme: nykypäivällä on taipumus turruttaa ihmismieltä, erityisesti sen tiedostamattomampia toimintoja. Kiire, stressi, suorituskeskeisyys. Olet varmasti kuullut niistä jo liiaksikin. Mutta sitten on vielä ryhmäpaine, kutsutaan trendiksikin. Sitä ikään kuin valahtaa mukaan ilman aikomustakin.
Tänä päivänä jokainen vähänkään aikakausilehtiä lukenut syö vähintään kolmen tunnin välein sopivan pieniä aterioita. Sillä se on oikein. Huolimatta siitä, ettei kellontarkasti nälätäkään tai sopivan pienen välipalan jälkeen jää vielä vatsaa kaihertamaan. Näinä päivinä on tärkeää ajoittaa liikuntasuoritus just eikä melkein syöntikertojen väliin. Sillä se on tehokkainta. Poikkeuksia ei jaella, vaikka tekisikin hirveästi mieli pinkaista samantien lenkkipolulle. Nykyajan valveutunut ymmärtää sijoittaa päivän proteiinit treenin jälkeiseen aikaan ja jättää puurot aamuun. Sillä se on niin hitsin optimaalista. Mieliteot ovat voitettaviksi ja heikoille koetinkiviksi. Tänään(kin) yhä useampi ostaa itselleen ruokavalion paperilla. Sillä ilman sitä ei vaan voi osata. Muuten kuin syödä voi-apua-miten-järkyttävästi.
Minä luulen, että pian ei osata enää montaa muutakaan juttua.
Ainakaan vastata pyyntöihin. Vastata oman kehon ja mielen pyyntöihin ennen kuin ne muuttuvat sietämättömäksi aneluksi ja on ”annettava periksi”. Toisin sanoen ei ehkä osata enää elämän yhtä siisteintä (ja luonnollisinta ja yksinkertaisinta) juttua: tuntea sitä, että on lähellä omaa alkukantaista ihmisyyttä
Kuulin radiosta, että ihminen on luonnostaan utelias. Ihminen kai myös janoaa uutta. Ihminen kaipaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Ihminen haluaa usein mennä joukon mukana. Nykypäivä mahdollistaa paljon. Hienoa. Minua kuitenkin huolettaa, että kunhan vain tuo kaikki ei tapahtuisi sen sisältä löytyvän alkukantaisuuden uhalla. Sillä silloin myös menettää paljon (hienoutta) omasta ihmiselämästä.
Minä koin olevani äärimmäisen lähellä alkukantaista minääni pyytäessäni kehoani vielä vähän jaksamaan fyysistä rasitusta (joka ei ollut liikuntasuoritus) ja sen jälkeen nälkäisenä vastatessani kehoni pyyntöön energiarikkaalla ruoalla. En keskustellut itseni kanssa mistään, vain kuuntelin ja toteutin. Se oli kuin jotakin transsinomaista.

Tunsin ihmisen elon uudella tavalla (tai sillä unohdetulla tavalla) äärimmäisen mielekkääksi.
ajatuksia · höllää · ihana arki · itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi

Kuinka osoitat arvostusta itseäsi kohtaan?

Älyttömän vapauttavaa.
En minä vielä jokunen vuosi sitten ymmärtänyt, kuinka paljon hyvää voin itselleni tehdä. Omilla valinnoillani. Tai ehkä tiesin, mutta en vain osannut. Usein sellaisen päätöksen tekeminen vaatii suurtakin kunnioitusta itseä kohtaan. Päätöksiä toki voi tehdä vaikka minkälaisin perustein: on järkevämpää, on tehokkaampaa tai on nopeampaa. Mutta jos ”on minun itseni kannalta parempi” unohtuu, päätöksen luonne muuttuu: tunne sen jälkeen ei välttämättä ole enää älyttömän vapauttava.
Voin tehdä hyvää itselleni jo pelkällä suhtautumistavalla tai sen muutoksella. Tajuttoman vapauttavaa voi olla se, etten mielessäni tituleeraa itseäni enää altavastaajana tai epäonnistujana. Myöskään niin kauan kuin pidän itseäni perfektionistina, en voi jättää jälkeeni opiskeluiden synnyttämää stressiä tai paniikkia ehtiä tekemään kaikki, mikä – muka – täytyy. Mieluummin haluaisin ajatella itseäni noiden piirteiden hillitsijänä, en välttämättä kokonaan niistä pois pyrkivänä.
Eilen saavuin kotiin yliopistolta pitkä lista takataskussa. Siinä oli lueteltu siististi allekkain illan tehtävät: analytiikasta funktionaalisten elintarvikkeiden kautta tilastotieteeseen. Ovesta sisään päästyäni nappasin hauvan kainaloon ja painelin takaisin ulos. Järven rannalla en vain kokeillut tehdä vaan tein päätöksen – itseäni ajatellen. Tänään en enää avaa yhtäkään tiedostoa tietokoneella tai tartu kertaakaan yliviivaustussiin. Hauva juoksenteli nurmella tyytyväisenä lempparikilppari suussaan. Myös minä aloin tuntea tyytyväisyyttä. Enkä vain tekemääni päätöstä kohtaan, vaan ylipäätään itseäni kohtaan. Kuvitella, vaikka en ollutkaan saanut aikaan muuta kuin päämäärätöntä tallustelua ulkosalla.

Minä arvostin eilen itseäni.

Vihdoin olen kai sitten hiffannut, kuinka voin konkreettisesti osoittaa arvostusta itseäni kohtaan. 
carpe diem · itsensä kuuntelu · oma hyvinvointi · onnellisuus

Tyttö, joka oli aina askeleen edellä nykyhetkeä.

Tyttö, joka oli aina askeleen edellä nykyhetkeä. Pyöräilemään lähtiessäni olin ajatuksissani jo takaisin kotona. Aamukahvin jälkeen jo iltapalalla. Nukkumisenkin yritin suorittaa nopeasti saadakseni pian herätä. Harpoin neljää porrasta kerralla: hapottihan se ja aika paljon jäi välistä. Kun aina on jo seuraavassa ja seuraavan jälkeen aina sitä seuraavassa, mihin silloin oikeasti keskittyy elämässä? Ei ainakaan pyörälenkin varrella kasvaviin valkovuokkoihin tai silmien kiinnipainamisesta syntyvään mielihyvään. 
Elämä tuntuu sellaisessa tilanteessa täysin samanlaiselta kuin pyhäpäivää edeltävänä päivänä kassaneidistä: kohtaat tsiljoona asiakasta kahdeksantuntisen aikana, mutta työvuoron jälkeen et muista yhtäkään tapaamaasi ihmistä. 
Kun aina kaikki meni jo.   
Niin kuin koiralla on tarve nuuskia, minun on saatava olla arjessani ripeä. Kun lähdetään, niin lähdetään. Kun siivotaan, niin kans siivotaan. Olen luonteeltani äkkipikainen, eikä se varsinaisesti helpota jokaiselle askelmalle astumisen opettelua. Se, että maltan astua jo miltei jokatoiselle, on pitkäjänteisen työn tulosta. Vähän kuin oman sisäisen kellon säätämistä ja tikityksen hidastamista. Yhä paremmin ja paremmin osaan ottaa hetken omana hetkenään ja siirtyä vasta sitten seuraavaan. Tik. Tik. Tik.
Rauhan laskeutuminen elämään ja sen tajuaminen, ettei elämistä tarvitse aina toteuttaa kiireisesti, on henkisen hyvinvoinnin lisäksi vaikuttanut minuun myös fyysisesti: kehoni toimii optimaalisemmin. Minun ei enää tarvitse jatkuvasti arvuutella viljojen, maitotuotteiden ja palkokasvien vaikutusta vatsaani – suurelta osin riittää, että huolehdin riiittävästä rauhasta arjessani. Sillä (päänsisäisestäkin) kiireestä syntyvä stressi on ollut pääsyy vatsan ongelmiin.
Rivakkaan menoon ja kiireiseen tahtiin liittyy oleellisesti myös suorittaminen. Elämää suorittaessa portaita harpotaan samaan tapaan – viittäkin askelmaa kerralla. Tehokkaasti ja nopeasti, kokemuksellisesti tuo aika on kuitenkin nollan luokkaa. Onhan se vähän itsensä huijaamista: sitä luulee näkevänsä hirmuisesti elämää ja kokevansa paljonkin, vaikka oikeasti kulkee aikalailla silmät sidottuina ja umpikuurona. 
Kai suurimpia oivalluksiani on se, ettei minun tarvitse elää nopeasti tai pitää koko aikaa kiirettä. Jos nopeasti käväisemisen sijaan menisin ja näkisin. Ehti kello ranteessa tikittää sitten kuinka monta viivan väliä vain. Edelleen suustani livahtaa välillä fraasi no jos ihan noppaa. Nykyisin sillä on kuitenkin kuin pienen sähköiskun vaikutus: herätys eli rauhoitu.
Se, etten elämässäni enää suostu kiirehtimään, ei tarkoita, ettenkö koskaan enää juoksisi hikipäissäni junaan tai mikrottaisi aamupuuroa kahdessa minuutissa. Paremminkin kiirehtimisestä luopuminen on ollut sisäisen tahdin säätämistä ja päänsisäisiä muutoksia. Ehkä myös asenteellisia juttuja. 
Hei tyttö, mikä kiire valmiissa maailmassa? Nyt osuit pappa niin oikeaan.
On tietysti siistiä toistella vanhoja totuuksia hetkessä elämisestä ja carpe diemistä, mutta kuinka moni oikeasti elää niiden mukaisesti?
ajatuksia · itsensä kuuntelu

Tahdon siis voin.

Se on vähän kuin maca-jauhe. Pettymyksestä puhun. En meinaa saada millään kurkusta alas – en ainakaan tuosta noin vain. Nieleminen vaatii keskittymistä, mutta ei oikeastaan yrittämistä: tiedän suoriutuvani, kun vain tarpeeksi ajattelen. Alas kulauttamista. Eihän se hyvältä tunnu. Sellainen väkisin nieleskeleminen ja yökkäily. Mutta kyllä kuvottava tunne nopeasti helpottaa. Ja silloin se on jo pois päiväjärjestyksestä. Jep, seuraavaan lasilliseen asti.
Käytän aika usein mielikuvaharjoituksia. Ollessani todella pettynyt, kuten nyt, kuvittelen ajatuksissani nieleväni tunteen. Klup, klup. Sinne meni HCR:n ja ratsastuspäivän väliinjäämisistä syntynyt suuri pettymys. Turha enää harmitella, vaikka harmittaakin. Samalla tapaa koetan mielessäni tarttua kouralla iloisiin asioihin: sainpas! Kiinni jäi onni kaapin perukoilta löytyneestä riisikakkupaketista. Irti en päästä uuden hammasharjan tuomasta ilosta. Juuri hetki sitten kahmaisin onnea ei-enää-niin-tukkoisen nenän toiveajattelusta.
Oikein väsyneenä työpäivänä kuvittelen kolikon kilahtavan tilille aina jokaisesta piippauksesta. Sekin toimii. Varsinkin, kun ajattelen lisäksi aina jokaisesta hymystä napsahtavan sievoinen bonari. Hyvä mieli, sitä tarkoitan.
Tahdon siis voin. Aina ajatuksissa. Toteutan lausetta päänsisäisissä asioissa. 
Tänä tukkoisena aamuna en ole kaikesta huolimatta tahtonut olla vain perusiloinen, vaan perusteellisen iloinen:
Pyhäpäivä tarkoittaa sitä, ettei minun tarvitse viettää yksinäni tunteja aamusta iltaan.

Ulkona on inhottavan näköinen ilma, joten pakollinen peiton alla pötköttely ei tunnu niin vaikealta.

Ja onneksi ajatukset voivat vaellella kauas kotoa tuleviin viikonloppuihin.

”Hei suunniteltaisko?”, kuuluu aika usein suustani. Näin kipeänä etenkin.

Nenä tukossa sitä muistaa taas, miten hieno asia makuaisti on.

Aito ilo toisen puolesta: sun uus tatska on söpö!

Ilmainen työterveyshuolto. Sitä oikeasti arvostan opiskeluvuoden jälkeen entistä enemmän.

Kello 8.02 en ole enää yksin hereillä. Huikeeta!
Mikä draivi. Tämähän alkaa edetä aivan itsestään. Ilo sujahtaa ilman keskittymistä kuin maca-tabletit konsanaan. Onneksi niitä löytyy taas varastosta. Iloa ja macaa.