ajatuksia · itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · liikunta · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus

Oman itseni ohjelmistopäivitys.

Sitä sanotaan ehkä puhdistautumiseksi. Kai kiireisten päivien tuoman epämukavuuden karistamiseksi. Tai omasta itsestä taas kiinni nappaamiseksi. Levollisuuden löytämiseksi. Ja sisimmän äärelle palaamiseksi. 
Minulle se tapahtui Nuuksion poluilla. Juoksin. Maisemat vaihtuivat ja minä vain juoksin. Juoksin, vaikka ajatukset jäivät jälkeen – pitkospuille, mäennyppylöille, milloin minnekin. Jatkoin ja keskityin katsomaan jalkoihini. Hengästyin nousuissa ja kolmensadankolmenkymmenennen portaan askelman kohdalla jalkaakin jo painoi. Jatkoin siltikin juoksua. Koska eteneminen auttoi tajuamaan seuraavia asioita: kuinka luulen miettiväni paljonkin, vaikka tosiasiassa pyörittelen vain samoja tuttuja, kuinka vapauden tunteminen tukehtuu lopulta toistoihin, kuinka arki tuppaa erkaannuttamaan minut itsestäni, kuinka minä loppujen lopuksi olen ainoa, joka määrittelee minut itseni ja kuinka selvitettävissä olevista murheista pitäisi itse asiassa osata olla onnellinen.
Kokemukseen liittyi vahvasti metsän tuoksu, joka jokainen kerta tuo mieleeni lapsuuden vuodet. Kokemus tarvitsi syntyäkseen aikaa ja vahvistuakseen riittävän monta metsässä vietettyä tuntia. Se vaati jälkeenpäin ulkoilmasta raukean olon ja punakat posket. 
Tuntui siltä, että muutuin jälleen ihan oikeaksi ihmiseksi enkä ollut enää vain erinäisten elämän asioiden turruttama olento.
En oikeasti osaa tarkoin määritellä, mistä näillä sanoilla kerron. Ehkä jostakin sellaisesta, johon liittyy etäisesti savuavat tuoksutikut, meditaatioasennot ja voimaäännähdykset. Tai hypnoosit, transsitilat ja sielunmatkat. Kaikkein luultavimmin koetan kai kuitenkin kirjoittaa sellaisesta, jonka ymmärtää vasta kokemalla.
Taisin tehdä oman itseni ohjelmistopäivityksen. Miten sinä teet sen?
aitous · itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · oma elämä · syvällistä · tavoitteet

Rankan realistin positiivisuus.

Olen ylipäätään huono popsimaan hifistelynappuloita tai ihmejauheita. Välillä kuitenkin funtsin, että se on kyllä kaikkein parasta superfoodia. Vatsaystävällisintäkin. Tehokkainta turvotuksen poistajaa. Helpoin painonhallintakeino. 
Samalla aina mietin, että itse asiassa se on aika uskomaton ihan oikeiden lääkkeiden tehostaja. Haluan uskoa, että välillä suorastaan lääke itsekin. Jos ei sairauksia suoranaisesti parantava, niin ainakin parantumista avittava ja ennaltaehkäisijä. Terveen psyyken kannalta ihan ykkösjuttu.
Aika jännä, että tekotupsut ja hiustukot se voittaa vähintäänkin kuusnolla. Kun sen himputti muistaisi vain aamulla napata mukaan, ei välttämättä tarvitsisi kulkea edes peilin kautta. Ei mikään korosta silmiä terävämmin tai saa ihoa hehkumaan hehkeämmin kuin se. Lisäksi se on älyttömän luonnollinen keino kaunistautua: toisen on välillä ihan todella vaikea sanoa, mikä ihme saa niin säteilemään. Moni erehtyy luulemaan sisäiseksi kauneudeksi. Tottahan se osin onkin.
Pitkänkin iän salaisuus. Jokavuotisten silmänalusryppyjen siloittaja. Jopa kahvia parempi piristäjä.
Ei. En puhu kookosöljystä.
Vaan positiivisesta ajattelutavasta, elämänasenteesta. Sen tuomista eduista.
Kuva Aino Mäkelä
Joskus mietin jopa pieni kateuden häivähdys ajatuksissani, kuinka toiset osaavatkaan löytää ne sellaiset positiiviset puolet asioista. Tai ehkä paremminkin sanottuna, kuinka he uskaltavat uskoa ja nähdä ne. Kyllähän minäkin aina löysin, mutta en jollain tapaa osannut keskittyä niihin. On helppoa kuvailla itseään positiiviseksi ajattelijaksi, mutta kuinka moni sitten kuitenkaan pystyy turvautumaan siihen ja hädän hetkellä pitämään sitä voimavarana? Hurja kysymys, jos sen oikeasti hiffaa.
Itse asiassa jossakin vaiheessa kulkuani asioiden positiivisiin puoliin keskittyminen tuntui jopa ”hihhulielämältä”, jolta puuttuu yksinkertaisesti realismipohja.
Myöhemmin olen ymmärtänyt, ettei positiiviseksi ajattelijaksi välttämättä kukaan synny. Että lopulliset kortit jaettaisiin jo heti elämän alkumetreillä. Muun muassa ihmisten kohtaamat tapahtumat ja asiat saattavat olla ratkaisevassa asemassa siinä, millaiseksi ajattelutapa muovautuu. Eikä se sittenkään ole muuttumaton klöntti. Minä uskon, että yksi tärkeimmistä asioista, jonka voin itseni ja samalla läheisteni hyväksi elämässäni tehdä, on jatkuva positiivisen ajattelun opettelu. Koen sen miltei omaksi elämäntehtäväkseni, sillä en vielä todellakaan ole taituri. Enkä kyllä keksi tilannetta, jossa siitä ei olisi hyötyä. Ymmärrätkö, mitä tarkoitan, jos sanon sen tuntuvan elämän turvavakuutukselta?
Kaikki voivat oppia. Myös tällainen pohjimmiltaan rankka realisti.
ajatuksia · itsensä kuuntelu · oma elämä · oma hyvinvointi · Ruoka · syvällistä

Ehdoton suhtautuminen.

Kyllä sen niinkin voi tulkita. Oikeastaan tarkoitan ihan sitä juuri. 
Että kaikkein merkittävin elämänlaatuani kohentava tekijä on ollut ehdottomuudesta kieltäytyminen elämän jokaisella osa-alueella.
Voin elää arjen herkuitta. Samoin kuin välttää lihansyöntiä. Olen käyttämättä makeutusaineisia höpöjä enkä liiemmin kulauttele alkoholillisia drinksuja. Mutta ainoa, josta ehdoitta kieltäydyn, on täysin ehdoton suhtautuminen mihinkään. Minulle itselleni se on selkeää eikä se vaivaa päätäni. Että ei, en ole absolutisti, vaan käytän alkoholia silloin, kun sopivaksi näen eli näin omin sanoin harvahkosti. Ehdoitta kieltäytyminen ehdottomasta suhtautumisesta tarkoittaa myös sitä, että ei, en ole lakto-ovo-pesco-vegetaristi, vaikka en muistakaan, koska viimeksi liha on kuulunut osaksi päivittäistä ruokavaliotani. Lihapullan söin viikonloppuna. Cocis Zeroa join juuri äsken. Ne ovat minulle ihan okei -asioita.
Mutta minä ymmärrän heitä, joiden on hankala ymmärtää. Olen nimittäin itsekin sortunut ei-edes-niin-hirveän-kauan-aikaa-sitten ajattelemaan ainoastaan helppoja ajatuksia, näkemään maailman mahdottoman musta-valkoisena. Silloin mietin, että voin olla joko laiha tai lihava, hirveän onnellinen tai kamalan surullinen, täydellinen tai täysi toope. Se kaikki mustan ja valkoisen välissä on joko näkymätöntä tai turhaa. Meneekö maailma tosiaan niin?
Jokainen elää omalla tavallaan. Voi olla, että jossakin on henkilö, jolle ehdottomuus sopii älyttömän hyvin. Että hän ei pistä itseään kärsimään ehdottomuuden edessä tai että hän saa paljon hyvää itsestään irti ehdottomuuden avulla. Omalla tutkimusmatkallani itseeni olen kuitenkin todennut, että minulle on hyväksi kiertää sellainen käyttäytymis- ja ajattelumalli kaukaa. Ankaran omistautuvalle ihmiselle ei sovi joustamattomuus. Ei, vaikka ehkä haluaisikin. Olla esimerkiksi vegaani.
Kun tietää oman linjansa ja uskaltaa pitää sen, on helpompaa olla kamppailematta itsensä kanssa ja pettymättä omaan toimintaansa. 
ajatuksia · itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus

Onhan se yksi aarrearkku.

Olen minä aiemmin jo tajunnut, että elämä on kuin aarrearkku, jos sallii itsensä tehdä vapaasti valintoja. Arkusta saattaa löytää kaikenlaista: toinen toisensa perään aivan uusia tuntemuksia, joissa yhdistyvät muistot, aistimukset ja senhetkinen tilanne. Vapautta se kuitenkin vaatii. Sillä vaikka kuinka pitäisi koko junamatkan silmät apposen auki, uusia maisemia ei näe, jos aina vain istuu samoilla kiskoilla kulkevassa junassa. Tarvitaan vapautta – ja samalla uskallusta – valita ennestään tuntemattomia raiteita. Mitä vapaus merkitsee, riippuu kai ihmisestä: tunnolliselle se voi olla vapautta poiketa suunnitellusta tai ainaiselle kiirehtijälle vapautta rauhoittua ja hidastaa.
Elämässä vapautuminen vaatii vapautta tehdä valintoja.
Jännä, miten ainakin oman kokemukseni mukaan ihmisillä on eräänlaisia sisäisiä luonteenpiirteitä tai elämän aikana omaksuttuja käyttäytymismalleja, jotka usein heidän tiedostamattaan rajoittavat elämistä, etenkin kokemuksellista elämää. Toisen sisällä on koko ajan vähän liian rivakka tahti ja toisella taas suorastaan vaistomainen tapa ensin huolestua ja sitten vasta ajatella asian muita puolia.
Aarrearkku ei ehkä koskaan aukea, jos omaa vapautta ei kykene löytämään. Toisin sanoen jos ei opi tuntemaan omaa syvimmistäkin syvimpää sisintä ja tiedostamattomampaa puolta itsessä. 
Uskon, että minun on ollut tarkoitus tajuta liiallisen kontrolloinnin tappava vaikutus kokemiseen.
itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus · selviytymisvinkit · syvällistä

Voi mun Omar-munkki, mikä päivä.

Vaikka mä usein mietin, miten jokaisesta päivästä tulisi olla kiitollinen, pohdin, kuinka tuntea onnellisuutta elämästä ja yritän funtsia, millaista hyvää pienestäkin voi löytää, niin siltikin mun ainokainen tavoite on olla rehellinen mun tunteille. Että en esimerkiksi tahdonvoimalla muokkaa niitä tai sivuuta valitsemalla joukosta parempia.    
Ja koska mä en halua olla kuin vanha merimies, tyydynpähän vain toteamaan: eilen oli sellainen päivä, että oli aivan pakko-pakko-pakko saada Omar-munkkia iltapalaksi. Kertonee jo riittävästi.
Kaiken onnellisuushehkutuksien ja carpe diem -sitaattien keskellä on toisinaan ehkä haastavaakin antaa itsensä kokea ihan järkyttävän surkeita hetkiä tai kokonaisia päiviä. Ne tuntuvat lähes epäonnistumisilta. Sitä helposti yrittää väkisin hymyillä, väkisin tykätä ja väkisin puskea naurahduksia. Itselleen on loppujen lopuksi aika helppoa uskotella, että tuntuu hyvältä ja kaikki on jees, mikä on taas täysin eri asia kuin ylöspäin pyrkivät ajatukset aallonpohjalla. En mä ole koskaan kannattanut epärehellisyyttä itseä kohtaan, mutta olen mäkin sortunut puskemaan ja puskemaan pelästyneenä kai hirveiltä tuntuvia hetkiä. Silloin mä en todellakaan ole etsinyt korjaavia toimenpiteitä tai antanut itseni lohduttautua yhtään millään – oikeastaan olen vain sullonut tunteet myttyyn johonkin sopukkaan.
Mun mielestä on kuitenkin ainoastaan tervettä osata todeta, että kappas miten hirvittävän kamala päivä tänään
Ensin vähän itkeä tihrustaa yksin ja lohduttautua sitten Omar-munkilla. 
Ihan yhtä paljon elämää se on kuin nauruun tikahtuminen onnellisuuden huipulla.
aitous · ajatuksia · itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · itsevarmuus · onnellisuus

Mun peilikuva.

Aiemmin viikolla ruotsin suullista esitelmää pitäessäni – siellä niin kurssilaisten edessä ja kesken sokerin monosakkarideista kertovan lauseen – mietin, miksi en edelleenkään kykene olemaan rauhallinen toisten silmien edessä. Että pelkään yhäkin, etten ole katseenkestävä. Siitä huolimatta, että omasta mielestäni kaiken muun kuin pinnallisen pitäisi merkitä jotakin ihmisessä. 
Jäädyin puolivälissä lyhyttä esitystäni pikkuisen pahasti.

Toisaalta. Ihmekös tuo kaikki. En minä ole hirveän montaa vuotta vielä katsellut itsekään itseäni hyväksyvästi. On vaatinut aika monta erilaista ajatusta ja paljon niiden pyörittelyä, että olen oppinut katsomaan peilikuvaa ihka omanani. Ja lisäksi siten, että tällainen olen minä. Välillä koen haastavaksi edelleen olla ajattelematta peilistä heijastuvia ääriviivoja tulevaisuuden ennen-jälkeen-kuvasarjan ennen-kuvana. On hankala toisinaan tajuta, että en ole jatkuvassa muutoksessa, minulla ei ole tarvetta yrittää muuttaa itsessäni yhtään mitään. 
Sillä minä en usko, että oman peilikuvan katsomista kannattaa harjoitella ulkoisia muutoksia tekemällä. Se on nimittäin jokin aivan muu kohta, jota tulisi itsessä rakastaa. Jossakin hivenen syvemmällä.
Aika jännä, että itsevarmuuden opettelustakin voi innostua.
ajatuksia · itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus

Keveää harsoa.

Vaatii aika hirveästi taitoa se, että osaa keskittyä omaan elämään. Oikeasti kai suurta tahdonlujuutta, että pystyy seuraamaan kaikenlaista vierestä ilman sen itseensä imemistä. Ajatukset siitä, että pitäisi olla juuri kuin toinen tai joissakin tapauksissa siitä, että ihan haluaisi olla täsmälleen kuin muut, ovat usein niin valtavan hallitsevia. Hurjia. Harvoin sitä tulee silloin enää kysyttyä itseltä, mikä minulle sopii juuri parhaiten tai millainen minä itsenäisenä itsenäni oikein olen. Vähän kuin tukahduttaisi pienen liekin.  
Itsensä kuuntelu ei ole vain taitolaji, vaan myös rohkeuskysymys. Lisäksi se vaatii toisinaan satuttavaakin rehellisyyttä omaa toimintaa ja ajatusmalleja kohtaan. Oikeastaan itsensä kuuntelu on osin myös taitoa herätä nykyisyydestä, siitä meneillään olevasta.
Sillä vaikka kuinka olisi kiinni jokaisessa sekunnissa ja eläisi tiukasti hetkessä, sitä ei välttämättä siltikään tee itselle oikealla tavalla.
Eikä ole helppoa havahtua omiin erheisiin.
”Joitakin aikoja sitten mun meno oli vielä kiikkerää. Mä luulin, että mun elämä on hyvää – tai niin se kyllä olikin. Sen lisäksi se oli kuitenkin myös sellaista, että mikään asia ei oikeasti tuntunut mun omalta. Ikään kuin mun koko elämä olisi ollut mulla vain jollain tapaa lainassa joltain toiselta. Koostettu periaatteessa hyvistä, mutta toisiinsa sopimattomista paloista. Tuntui rehellisesti sanottuna siltä, että mulle oli annettu hieno, matemaattinen kaava. Mä tunsin kaikki muuttujat siinä, mutta en osannut lainkaan soveltaa kaavaa laskuihin. Juuri sellaiselta mun elämä tuntui. Järjelliseltä, mutta ei yhtään syvemmältä.
Lauantaina mä juoksi 19 kilometriä. Sen jälkeen mä itkin kaksi tuntia. Sitten mä lähdin ystäväni tupaantuliaisiin. Halasin montaa rakasta ihmistä. Saavuin yöllä kotiin ja nukuin kuusi tuntia. Aikaisin aamulla mä lähdin tallille. Sijotuin estekisoissa neljänneksi. Siltikin tulin onnelliseksi pääasiassa siitä, että niin moni hymyili mulle. Söin makkaran. Sitten mä kävin vielä illalla tivolissa. 
Mun elämä, joka on kaukana kiikkerästä. Mä elän kiinni hetkissä, jotka lisäksi tuntuvat mulle aivan oikeilta. Mä todellakin osaa soveltaa ja tilkkutakin sijaan mun olkapäillä lepää keveää harsoa. Siten mä koen juuri nyt.”