ajatuksia · itsetutkiskelu · kiitollisuus · oma elämä · onnellisuus · syvällistä · tulevaisuus

Junassa oli elämäntarina.

Mä istuin pitkästä aikaa junassa. Ikkunasta ulos tuijotellessani mä pohdin, eikö se maataviistävään hameeseen pukeutunut rouva tajunnut, kuinka kuuluvasti puhelimeensa puhui ja kuinka kaikki kanssamatkustajat yrittivät minun tapaani parhaansa mukaan pälyillä hivenen nolostuneina poispäin. Kun ei ole kovinkaan helppoa kuunnella tuntemattoman ihmisen avautumista tukalasta tilanteesta: Kela-jutuista, työkkäristä ja katon menettämisestä pään päältä. Vähän kuin väärät korvat olisivat kuulemassa.
Tikkurilan kohdalla mä mietin sitäkin vaihtoehtoa, oliko rouvan toiminnassa kuitenkin hivenen tahallisuuttakin. Siitä kaikesta sympaattisesta tahattomuuden tuulahduksesta huolimatta. Olo oli kuin olisin lukemassa naistenlehdestä raadollista tositarinaa toisenlaisesta elämästä samalla saaden pikkuruisen napautuksen siitä, kuinka onnekkaassa asemassa mä itse tälläkin hetkellä olen. On nimittäin kattoa, koulupaikkaa ja muutakin kuin kaurahiutaleita. Kun kuuntelin juuri ennen Pasilan pysäkkiä juttua laskujen maksuvaikeuksista, tuntui oudolta istua kuulemassa sitä uusi takki päällä. Vaikka en mäkään ole saanut mitään ilmaiseksi, kolkutteli huono omatunto siltikin jostakin syystä mun olkapäälläni.
Elämä tuosta tähän ja tästä eteenpäin.
Rouva jäi pois ja vei murheensa mukanaan, mutta jätti jälkeensä paljon ajatuksia päähäni. Kyllä mua aina välillä ihan käsittämättömällä tavalla hirvittää, tuleeko mun elämästä mitä tai mitään. Ja millaista siitä pitäisi oikeastaan edes tulla? Olen mä ylpeä, että mun elämä on nyt jo vaikka mitä eikä multa ole koskaan puuttunut sinänsä yritystä tehdä mun elämälle toimenpiteitä, mutta siltikin mä ihan oikeasti jo mietin repliikkejä valmiiksi tuleviin työhaastatteluihin, kun sitten joidenkin vuosien päästä toivottavasti valmistun ja siirryn työelämään. Että en vaan mokaisi. Että mun elämä jatkaisi eteenpäin rullaamista sittenkin.
Erinäisiin tilanteisiin on helppo ajautua. Niihin huonoihinkin. Suoranainen ajautuminen on mulle ehkä hivenen vierasta, mutta sellaisesta olen kuullut puhuttavan. Mä olen niin kova tyttö kontrolloimaan, suunnittelemaan ja harkitsemaan päätöksiä, että mieluummin en jättäisi sattumalle suurtakaan osaa. Mikä läheskään aina ei tosin tue etenemistäni tai ole positiivinen asia. Itse asiassa joskus mä vain haluaisin ajelehtia jonkun syliin ilman kartasta luettua reittiä. 
Kun mä saavuin rautatieasemalle Helsinkiin, toivoin, että se elämäänsä junassa jakanut rouva löytäisi tuen avulla suunnitelmallisen reitin valoisampaan elämänvaiheeseen. Hän sai sinä aamupäivänä varmasti monen ajatukset liikkeelle.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s