ajatuksia · itsetutkiskelu · vähän runoo

Pieleen menevien asioiden viidakossa.

En ajatustakaan minä
kaukaisuudelle.

En haikaillut minä
taivaalle.

En sijaa antanut minä
taittamattomalle välimatkalle.

Kirkkaimmasta
tein minä rakkaimman
omani poimimalla.

blogi219.jpg

Kutsutaanko sitä kylmähermoisuudeksi? Että pystyy olla antamatta ajatuksissaan sijaa mahdottomille ajatuksille kaiken maailman mahdottomuuksista. Että tässä pieleen menevien asioiden viidakossa, jossa jokainen tietämättään tai ei tallustelee, pystyy liaaneista huolimatta nappaamaan ihkaoikeita mahdollisuuksia. Näkemään kaiken kasvuston keskellä poimittavaa.
Vai tarvitaanko siihen sittenkin ainoastaan lämmin mieli? Suuntavaiston sijaan sisäinen ääni?

ajatuksia · itsetutkiskelu · vähän runoo

Maa tuntui vieraalta puujaloilla.

Vain lähikoivun verran kenolla.
Silti kaikki maa tuntui vieraalta.
Puujaloilla.

Vaivaiskoivun kelon lailla luonnetta.
Vaan ei sopinut isopuisten outamaahan.
Puujaloillaan.

Kalvaspajun lonkerot, louheinen somerikko.
Vaikeakulkuinen, jalansijaton.
Puujaloille.

blogi213.jpg

Kuljit sitten puujaloilla, toisen omilla, päättäväisyydellä, sitkeydellä, jatkuvilla yrityksillä, kyltymättömyydellä tai patistuksilla, niin oman maan tunnet vasta omilla jalkapohjilla.

 

ajatuksia · haaveet · itsetutkiskelu · vähän runoo

Tieltä poikkea vievälle.

Maailman mielettömin piste
löytyy laidalta.

Matkaa
laidalle kaidalta.
Tieltä poikkea
vievälle;
ajatukselle,
halulle
tai pakotukselle.

Karkaa helkkari,
jo pilkistää ääri.
Kapua äärelle,
ripusta itsestäsi laidalle.

blogi211.jpg

Kaikkein mielettömin tapahtuu laidalla – kuten uskon, uskalluksen tai luoton laidalla.  Mun oma, käsissä pideltävä runokirja syntyi sekin kaikenlaisilla laidoilla. Laidoilla, jonne ripustin itsestäni jotakin. Ja jos jotain olen elämässä oppinut, se on tämä: maailmaan mahtuu niin paljon muitakin viejiä kuin vain teitä.

ajatuksia · haaveet · vähän runoo

Omista käsistä.

Käsi oli taskussa.
Kulki selän takana.
Oman käden kautta kiinni sidottuna.
Aina muualla kuin ojennettua ottamassa.

Ei koskaan taskuun päätynyt mitään.
Ei milloinkaan selän taakse yllätystä.
Kädetön omasta tahdosta.

58772246_311926802818639_7011903834389741568_n.jpg

Minä ihan käsin raivasin tilaa. Tein tyhjän paikan odottamaan. Vaikka niin mielelläni sen hävittäisin, tyhjä niin pelottaa. Mutta mitä syntyy, jos mahdollisuuttakaan ei ole valmis antamaan. Tai ehkä paremminkin, jos mahdollisuutta ei omin käsin ole valmis vastaanottamaan. Ei ainakaan unelmien täyttäjää.

Harvoin omaan taskuun mitään vahingossa sujahtaa.

ajatuksia · itsetutkiskelu · vähän runoo

Viallinen haave.

Haaveessani on vika.

Paijasin
ja pinta oli kuin raastinrauta.
Kitkerä,
maistui lievästi etikalta.
Annoin tilaa puheissa,
hoo vain tippui haaveesta.
Illalla hellin
ja tuli painajaisuniin.
Sivelin siirappia ja malttia
unelman piinaan.

Miksi haave niin meni rikki.

58442445_661636650948984_8938853689267847168_n.jpg

Eikö haaveiden kuuluisi olla kaikkein suloisimpia? Hattaraa, makeaa, jotakin erityisen pehmeää. Sellaista utua, johon voi onnellisena vaipua. Entä jos haave raastaa? Jyskyttää sydämessä ja kalvaa unissa? Mikä vika mun haaveissa on?