Elämäni kallisarvoisin
käsiin laskettuna mitä haurain,
mielestäni maailmassa murenevin.
Miksi näin.
Yhtäkkiä
kuin tuhka tuuleen
on todennäköisin.
Lentää minun kallisarvoisin.
Miksi kallisarvoisin
vaikuttaa olevan aina hentoisin.
Vaan elämän toissijainen on kova kuin järkähtämätön mieli, miksi niin? Toisinaan jopa näin: varminta elämässä on vähäpätöisin.
Kaarnalaiva tuuliajolla
ja rantaviiva vinkura.
Keulan kurssi hukassa,
taivas meren pohjassa,
ankkuri pilven reunalla.
Yli laidan,
huutaa ajatuksista jokainen.
Ja kaarnalaivan kapteeni hyppää perässä.
Tuuliajolla eikä miehistö tiedä toimia.
Jokainen kerta, kun kotioven kiinni painat.
Yksin mä olen vähän haahuileva puolikas haamu.
Kuinka tassut toimivat jellonan.
Näinkö raidallinen röyhistelee rintaa.
Selkärankako kasvoi kulmahampaiden kustannuksella.
Karjuu kuuta, ulvoo kaipuuta.
Yhtä kaikki, kaikuu suuruutta.
Vaan saaliseläimen mielenmaisema mulla.
Olisinpa asioiden edessä
yhtä iso kuin näyttäisi olevan varjo jellonan.
Kun asioita kohdatessasi sun tulisi kasvaa täyteen mittaan – mieluiten jopa yli täyden mitan. Mutta entä jos mä kutistun, painun kasaan valtavien asioiden edessä.
Karjun vain tuskasta.
Selässä ei ole kaikkeen kilpeä.
En siirrä vuoria.
Enkä ole aina kansien välissä.
Huolin luokseni liikaa huolia.
Kahdelle jalalle kaipaan tukea.
Näen yksin ollessani edelleen aaveita.
Mikään
leijonaemo, soturi,
meistä teräksisin
en nähtävästi ole.
Saan kai silti
olla.
Jotain pienelle.
Sen näkee silmistä, kun joku arvostelee ilman sanoja. Hetken on vaikea uskoa siihen, jonka tietää sisällä.
Murunen, sanottiin rakkaudesta.
Mutta muruinen oli maani pohja
omaa pohjaani vasten.
Rakas murunen
kulki heiveröisellä murumaalla
varoen murskaamasta
muruja askeleidensa alla.
Olisinpa murunen moreenimaalla,
rakas murunen varmalla askeleella.
Tyttö, joka kieltäytyi kulkemasta
elämäänsä loppuun murusilla.
Miltä tuntuu elämänmittainen, liian varovainen askellus? Miten kannustaa omia, epävarmoja askeleita? Kuinka olla pelkäämättä jo ennen askellusta? Millä tavoin pyyhkäistä muruset jalkapohjasta?
Sinua niin
että itku uskoo syntyessään jo lohtuun
että nouseva pimeys saa vain syleilemään
että katse koskettaa kaiken takaa
että pelko kaksinkertaistuu jakautuessaan kahtia
että mahdollinen vierailee haavekuvissakin
rakastan.
Sinua niin rakastan että kolmas ei alkanut tyhjästä.
Vaan oli tarjota nämä lähtökohdat.
Päässä
ajatukseni on aita
jonka takana
odotan
odotan
odotan.
En haavekuvia,
en vuosien ajatuksia.
Odotan
odotan
odotan
tapahtuvaa.
Tuuli vinguttaa
aidan saranaa.
Tahtoisin haaveiden
ilakointiin mukaan.
Ulkopuolella vain
odotan
odotan
odotan
uskaltamatta odottaa.
Odotus on maailman ihaninta aikaa. Odotus on maailman vaikeinta aikaa. Miksi kukaan ei kertonut, että odottaa voi väärin ja väärää. Että voi odottaa ja odottaa ilman uskallusta oikeasti odottaa. Odotan tapahtuvaa, jonka ovea en rohkene odottaessani edes raottaa. Koska pelkään joutuvani ikuisesti odottamaan.
Sinä päivänä länsituuli kääntyi itään.
Ukonilma murjoi muita paitsi minua.
Sinä päivänä sade ei kastellut.
Pisarat kiersivät onnellisia.
Sinä päivänä aurinko ei malttanut painua.
Valo valvoi yön kanssani.
Sinä päivänä lainattiin tunteja.
Huomisen kustannuksella elettiin loputonta onnen tunnetta.
Tunnistatko sen päivän elämässäsi?
En ajatustakaan minä
kaukaisuudelle.
En haikaillut minä
taivaalle.
En sijaa antanut minä
taittamattomalle välimatkalle.
Kirkkaimmasta
tein minä rakkaimman
omani poimimalla.
Kutsutaanko sitä kylmähermoisuudeksi? Että pystyy olla antamatta ajatuksissaan sijaa mahdottomille ajatuksille kaiken maailman mahdottomuuksista. Että tässä pieleen menevien asioiden viidakossa, jossa jokainen tietämättään tai ei tallustelee, pystyy liaaneista huolimatta nappaamaan ihkaoikeita mahdollisuuksia. Näkemään kaiken kasvuston keskellä poimittavaa.
Vai tarvitaanko siihen sittenkin ainoastaan lämmin mieli? Suuntavaiston sijaan sisäinen ääni?
Ehkä et ole huiputtaja.
Olethan onnenkukkulalta keikahtaja.
Kenties taannoin olit onneen luottaja.
Siten ainoastaan itsesi huiputtaja.
Onnenkukkulan huiputtaja ei kai keikahda.
Valehteli kerran tämän kaiken korkealla keikkuja.
Ei kai se korkeus, vaan keikahtamismahdollisuus. Pelottaa onnessa ihmistä eniten.
Elina Heidi Rinkeli 