Karjun vain tuskasta.
Selässä ei ole kaikkeen kilpeä.
En siirrä vuoria.
Enkä ole aina kansien välissä.
Huolin luokseni liikaa huolia.
Kahdelle jalalle kaipaan tukea.
Näen yksin ollessani edelleen aaveita.

Mikään
leijonaemo, soturi,
meistä teräksisin
en nähtävästi ole.

Saan kai silti
olla.

Jotain pienelle.

Sen näkee silmistä, kun joku arvostelee ilman sanoja. Hetken on vaikea uskoa siihen, jonka tietää sisällä.