ajatuksia · tulevaisuus

Laula mulle tulevaisuudesta.

Laula mulle tulevaisuudesta. Kerro mulle meidän seuraavasta maanantaista.

Anna mulle odotettavaa. Halua mun kanssa ensi kesän iltaan.

Haaveile mulle ääneen. Ole mulle niistä suurin.

Vaihda mun kanssa puolikkaita. Pidä mun antamastani sun huolettomalla tavallasi huolta.

Rakenna meille yhteistä. Kasaa puhumalla vuoden päässä olevasta ajasta.

Anna mun näkyä. Sun tulevaisuuden suunnitelmissa, jopa jo tehdyissä valinnoissa.

Ota mut mukaan. Automatkalle ja aikaan, joka vasta saapuu.

Älä anna mun kadota. Kiireessäkään sun ajatuksistasi.

blogi679.jpg

On kaksi, joille näin puhua. Toinen niistä olen minä itse. 

 

carpe diem · elämänasenne · itsetutkiskelu · oma elämä · syvällistä · tulevaisuus

Johdattaako elämä mihinkään?

”Keho oli yksi heiveröinen etukumara. Elämän väsyttämä, luulisin, sillä siinä ei päällisin puolin näkynyt epäreilun kohtaamisesta merkkejä. Niin heikkoa askellus kuitenkin oli, että oma ohi juoksemiseni miltei hävetti. Tuntui, että oikein olisi ollut omien voimien jakaminen, tueksi alkaminen. Niin olisin kai tehnytkin, jos en olisi aistinut itsepäistä sitkeyttä, joka sillä hetkellä oli merkki ainoastaan vanhanajan omanarvontunteesta. Kaksi isoa koiraa kuljettivat lempeästi eteenpäin enkä voinut olla miettimättä, koska roolit olivat heittäneet kuperkeikkaa. Symbioosi koirien ja etukumaran välillä oli koskettava. Niiden varovaisuuten jo aikapäiviä sitten tottuneesta askelluksesta pystyi lukemaan viestin: meidän juoksut on tältä elämältä juostu, mutta mennään ilman muuta silti rauhakseen eteenpäin.”
Loppulenkin mietin, millaiset vanhan miehen askeleet olivat aikanaan olleet. Reippaat? Päättäväiset? Keveähköt toivottavasti? Ajoittain siltikin raskaat? Eniten toivoin, että askeleita oli joka tapauksessa ollut riittävästi. Että elämä oli johdattanut ja johtanut monenlaisiin paikkoihin, joita oli elähdyttävää muistella jalkojen liikkeen hidastuessa. 
Lenkin jälkeinen oma kupla.
Kaikki se sai monien suorastaan tulvivien ajatusten ohella pohtimaan oman elämäni kulkua. Ehdin esittää ennen kotiovea itselleni lukuisia kysymyksiä. Kuinka itsenäisesti elämän tulee antaa kulkea? Kuinka paljon siihen tulee päätöksillä puuttua? Mitä on tasapaino niiden välillä? Kuinka uskaltaa antaa elämän johdattaa? Miksi intuitio pääasiassa pelottaa? Senkö vuoksi, että varteenotettava vaihtoehto on luottaa siihen? Milloin tyytymättömyys on riittävän hallitsevaa? Onko pienikin peruste muutokselle? Voiko odottamalla saavuttaa jotakin tai mitään? Voiko tarkoitetun luottaa tapahtuvan? Onko tarkoitettua edes olemassa? 
Yhteenkään en osannut – halunnutkaan – antaa suoraa vastausta, mutta siltikin jo kysymysten asettaminen helpotti painetta päässä. Edelleen kuitenkin itkettää. Syyttä. 
ajatuksia · itsetutkiskelu · kiitollisuus · oma elämä · onnellisuus · syvällistä · tulevaisuus

Junassa oli elämäntarina.

Mä istuin pitkästä aikaa junassa. Ikkunasta ulos tuijotellessani mä pohdin, eikö se maataviistävään hameeseen pukeutunut rouva tajunnut, kuinka kuuluvasti puhelimeensa puhui ja kuinka kaikki kanssamatkustajat yrittivät minun tapaani parhaansa mukaan pälyillä hivenen nolostuneina poispäin. Kun ei ole kovinkaan helppoa kuunnella tuntemattoman ihmisen avautumista tukalasta tilanteesta: Kela-jutuista, työkkäristä ja katon menettämisestä pään päältä. Vähän kuin väärät korvat olisivat kuulemassa.
Tikkurilan kohdalla mä mietin sitäkin vaihtoehtoa, oliko rouvan toiminnassa kuitenkin hivenen tahallisuuttakin. Siitä kaikesta sympaattisesta tahattomuuden tuulahduksesta huolimatta. Olo oli kuin olisin lukemassa naistenlehdestä raadollista tositarinaa toisenlaisesta elämästä samalla saaden pikkuruisen napautuksen siitä, kuinka onnekkaassa asemassa mä itse tälläkin hetkellä olen. On nimittäin kattoa, koulupaikkaa ja muutakin kuin kaurahiutaleita. Kun kuuntelin juuri ennen Pasilan pysäkkiä juttua laskujen maksuvaikeuksista, tuntui oudolta istua kuulemassa sitä uusi takki päällä. Vaikka en mäkään ole saanut mitään ilmaiseksi, kolkutteli huono omatunto siltikin jostakin syystä mun olkapäälläni.
Elämä tuosta tähän ja tästä eteenpäin.
Rouva jäi pois ja vei murheensa mukanaan, mutta jätti jälkeensä paljon ajatuksia päähäni. Kyllä mua aina välillä ihan käsittämättömällä tavalla hirvittää, tuleeko mun elämästä mitä tai mitään. Ja millaista siitä pitäisi oikeastaan edes tulla? Olen mä ylpeä, että mun elämä on nyt jo vaikka mitä eikä multa ole koskaan puuttunut sinänsä yritystä tehdä mun elämälle toimenpiteitä, mutta siltikin mä ihan oikeasti jo mietin repliikkejä valmiiksi tuleviin työhaastatteluihin, kun sitten joidenkin vuosien päästä toivottavasti valmistun ja siirryn työelämään. Että en vaan mokaisi. Että mun elämä jatkaisi eteenpäin rullaamista sittenkin.
Erinäisiin tilanteisiin on helppo ajautua. Niihin huonoihinkin. Suoranainen ajautuminen on mulle ehkä hivenen vierasta, mutta sellaisesta olen kuullut puhuttavan. Mä olen niin kova tyttö kontrolloimaan, suunnittelemaan ja harkitsemaan päätöksiä, että mieluummin en jättäisi sattumalle suurtakaan osaa. Mikä läheskään aina ei tosin tue etenemistäni tai ole positiivinen asia. Itse asiassa joskus mä vain haluaisin ajelehtia jonkun syliin ilman kartasta luettua reittiä. 
Kun mä saavuin rautatieasemalle Helsinkiin, toivoin, että se elämäänsä junassa jakanut rouva löytäisi tuen avulla suunnitelmallisen reitin valoisampaan elämänvaiheeseen. Hän sai sinä aamupäivänä varmasti monen ajatukset liikkeelle.
aitous · ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · tulevaisuus

Mietteitä muutoksista.

Olen ottanut elämässä asenteen, joka ei ole muutosvastainen. Itselleni olen sillä yrittänyt kai selittää sitä, että vaikka aivan ihanassa mieli tekisi viipyillä (pidempään kuin itse asiassa on tarkoitettu), eteenpäin meneminen on siltikin se vaihtoehto, joka ehdottomasti kannattaa valita. Sitä kun alkaa helposti muutosvastaiseksi, jos jokin tuntuu erittäin hyvältä: on vaikeaa luopua. Luopuminen muutosten myötä tuntuu miltei järjenvastaiselta. Sillä miksi esimerkiksi hyvältä tuntuvaa elämäntilannetta pitäisi ryhtyä muuttamaan? Miksi ei vain voisi olla siinä niin nyt, aina ja ikuisesti.
On kysymykseen useita vastauksia ja muitakin kuin jatkuvaa tavoittelua korostava ”kulman takana voi odottaa vielä jotakin parempaa”. Pidän erityisesti ajatuksestani ”ikuisuus himmentää hyvää” eikä sillä välttämättä tarkoiteta kyllästymistä, vaan enemmänkin kai kunkin tunteen tai olotilan luonnollista elinkaarta.
Muutosvastaisuuden torjuminen on ollut ajankohtainen lähiaikoina ja -vuosina. Vaikka olen ollut enemmän kuin äärettömän onnellinen kaikista eteenpäin vievistä askelista – uuteen kaupunkiin muutosta, naimisiinmenosta, äidiksi tulemisesta – ystäväpiirissäni, olen siltikin löytänyt itseni pohtimasta otsa kurtussa ajankulkua ja muutoksia. Arvelen sen olevan suhteellisen luonnollista. Ja vaikka kuinka järjellä ymmärrän, että on silkkaa typeryyttä taistella aikaa vastaan, niin välillä sorrun kuitenkin miettimään, millaista olisi pysähtyä edes vuodeksi tai pariksi paikoilleen. 
Haluan suhtautua muutoksiin ilolla. Haluan ottaa vastaan muutokset avosylin. Kaikkein hirveintä kai olisi, jos en kykenisi siihen: roikkuisin väkisin vanhassa ja pilaisin samalla jo syntyneet muistot.
On äärettömän jännittävää ajatella, kuinka ystävieni muutokset vaativat muutosta myös minun ajatuksissani. Ainakin tavallaan. Kun ystävä on edelleen ystävä, mutta yhtäkkiä lisäksi myös äiti, tuntuu kuin kaikki olisi muuttunut, vaikka mikään (ystävyydessä) ei oikeastaan olekaan muuttunut. Ja vaikka saatkin olla todistamassa yhtä maailman kauneimmista asioista, ystävän naimisiinmenoa, tapahtuman jälkeen ystävä on kuitenkin se sama ystävä, vaikka lähteekin häämatkalle aviomiehensä kanssa. 
Mikäli omaan elämään ei kaipaa muutosvastaisuutta missään muodossa, tärkeää on kai ymmärtää, mihin kukin muutos oikeasti kohdistuu.
ajatuksia · inspiraatio · itsetutkiskelu · oma elämä · tulevaisuus

Viikonlopun inspiroima.

Viikonloppuna.

Mä luin tutusta ihmisestä, joka teki innostuksesta tavoitteen ja lauantaina saavutti sen.

Mä maistelin taideteoksia, joihin joku on varmasti aikanaan vuodattanut luovuuttaan.

Mä tapasin uusia ihmisiä enkä koskaan lakkaa inspiroitumasta elämäntarinoista.

Mua koskettaa syvältä erilaiset polut elämässä. Ihan oma polku on äärettömän arvokas.

Mä kokeilin leipoa kuin mun ystävä, mun esikuvaleipuri.

Mä siemailin ystävän kuplivaa onnea, ihastelin elämän ihmeellisyyttä ja inspiroiduin siitä kaikesta.

”Jos sä vain  tajuaisit jättää jatkuvan epäilyksen matkasta pois, et tiedäkään, mihin kaikkeen pystyisit.”
Sellainen ohje mulle sunnuntaina annettiin.
ajatuksia · oma elämä · syvällistä · tulevaisuus

Vuosisumma.

Välillä musta tuntuu, että olen maailman ainokainen, joka pysyy vain paikoillaan. Kai syystä, että mä en oikein pysy kärryillä. Pää on pökerryksissä kuin suunnannäyttäjällä liikenneympyrän keskellä: katselen mua kiertäviä kulkuneuvoja, lähetän ne katseellani matkaan ja jatkan jälleen pään pyörittelyä. Sen saa ymmärtää täysin kirjaimellisesti. Mun mielessä on käynyt ainoastaan kaukaisena ajatuksena, että mä oikeasti voisin itsekin valita jo jonkin suunnista. Elämän realiteettien puolesta ainakin. 
Mun vuosisumma alkaa vastata jo sitä sellaista lapsuuden sitten kun -ikää.
Kaksikymmentäkolme vuotta on hyvä määrä siitä syystä, että itse voi vähän kuin valita, onko vielä ”aikas nuori” vai ”ei-enää-niin-nuorikaan”. Mä olen huomannut, että monet mun puolitutuista ovat jo valinneet kunpaa ovat – ja samalla ottaneet oman suuntansa ympyrässä. Alkaa tulla vauvoja ja alkaa tulla häitä, mutta myös niin sanottuja viime hetkien lähden kauas pois -vapaudenkaipuuirtiottoja. Tätä kaikkea mä katselen sieltä ympyrän keskeltä, seuraan mielenkiinnolla ja jakelen peukkuja. 
Siltikään mä en itse osaa yhäkään päättää, minkä ikäisen elämää mun pitäisi ryhtyä oikein elämään. Toisena päivänä mä tunnen itseni vielä todella nuoreksi ja seuraavana päivänä taas yllättävän vanhaksi. Kaikki valinnat tuntuvat vähän hurjilta.
Mä tiedän, että se kaikki kuulostaa korvissa niin tyhmältä. Ja mä myös tiedän, että mun pitäisi vain kuunnella itseä ja olla ajattelematta moisia. Kyllä mä tiedän, että asiat tuntee, kun niiden hetki koittaa, jos ylipäätään koittaa. Kaiken ei tarvitse koittaa. En mä ehkä halua lähteä patikoimaan Aasiaan, kuten moni muu. Mä todellakin tiedän, ettei mun tarvitse millään tavoin elää kuin kunakin ikävuotena kuuluu tai aikatauluttaa elämää yleisten oletusten mukaan. Kuitenkin mua hämmentää niin paljon, että olo on pienesti jämähtänyt. 
Mutta en mä näe mun ongelmantynkää muuna kuin jänskänä asiana.
ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · syvällistä · tulevaisuus

Just onnistunut minä.


Mä en ole laiha. Mä en edes tiedä, millainen maailmalla on sopiva.
Mä pidän joskus parin viikon imurivapaita. Välillä mä en ehdi ja joskus taas mua ei vain huvita.
Mä saatan olla saamaton. Silloin mä oikeastaan yritän vain silitellä päätäni.
Mä käytän maitotuotteita. Välillä vehnäpatonkiakin.
Mä en kuvittele olevani tulevaisuudessa uraohjus. Se ei ole edes mun haaveeni.
Sellaiset meriitit. Siis sellaiset, joilla joku toinen saattaisi kokea itsensä epäonnistuneeksi yksilöksi.
Luennolla puhuttiin termisen historian tuntemisen tärkeydestä. Hiffasin sen täysin. Tarkoitan, että aivan perinpohjaisesti. Ymmärsin nimittäin, kuinka tärkeää on tuntea – ei vain tietää – oma historia. Se nimittäin selittää aika monia oman elämän ilmiöitä ja ehkä tärkeimpänä sen, miksi ainoastaan paijaan päätäni, kun en saa asioita tehdyksi. Tai sen, miksi on ihan okei syödä kaikkea muiden kieltolistoiltakin. Se antaa vastauksen siihenkin, miksi kunnianhimoinen haaveeni poikkeaa uraohjuksesta tai miksi minulle on täydellistä olla toisinaan tavoittelematta.  
Aivan kuin terminen historia prosessoinnissa, myös oma historia tarjoaa selityksiä. Ymmärrystä siitä, milloin onnistuminen on ihan hilkulla ja mihin kannattaa olla tyyväinen. 
Kai sitä useampikin vielä erehtyy ajattelemaan, että onnistuneelle ihmiselle on olemassa standardi. Sellainen yleinen tavoite, joka kai voisi olla peräisin esimerkiksi naistenlehdistä tai kaveripiirin kulttuurista. Että et ole mitään, jos et ole tätä ja tätä. 
Itselleni oli aikanaan hätkähdyttävää tajuta oman historian vaikuttavan niin vahvasti kokemukseen onnistumisesta. Osinhan se on älyttömän yksinkertaista. Se, mikä toiselle on pettymys, voi olla toiselle saavutus.